Vaikka Nikolai vähät oli välittänyt Sonjasta viime aikoina, niin hänessä kuitenkin jokin aivan kuin repeytyi tämän kuullessaan. Tämä avioliitto olisi ollut edullinen, vieläpä muutamissa suhteissa loistavakin Sonjalle, tuolle köyhälle, osattomalle orpotytölle. Vanhan kreivittären ja tuttavapiirin näkökannalta ei Dolohovin tarjousta olisi saattanut hyljätä. Ja siksipä Nikolai, asian kuultuaan, aluksi raivostuikin Sonjaan. Hän valmisteli jo mielessään, mitä sanoisi Sonjalle: "Oivallista, tietysti pitää unohtaa lapselliset lupaukset ja suostua tarjoukseen", — mutta hän ei ehtinyt vielä tätä sanoa...
— Ajattelehan! Sonja antoi hänelle rukkaset, lopulliset rukkaset! — ehätti Natasha. — Hän sanoi rakastavansa toista, — lisäsi sisar, hetkisen vaiti oltuaan.
"Niin, toisin ei Sonjani voinutkaan menetellä!" — ajatteli Nikolai.
— Miten äiti häntä pyytelikin, hän vaan ei suostunut, ja tiedän, ettei hän päätöstään muuta, kun kerran on sanonut...
— Äiti siis kehoitti häntä! — sanoi Nikolai nuhtelevasti.
— Kehoitti, — sanoi Natasha. — Kuulehan, Nikolenjka, älä suutu; mutta tiedän, ettet häntä nai. Tiedän, Jumala ties miksi, vaan tiedän varmasti, ettet nai.
— Mutta sitäpä et mitenkään tiedä, — Nikolai sanoi; — mutta minun tarvitsisi puhella hänen kanssaan. Miten suloinen, tuo Sonja! — lisäsi hän hymyillen.
— Todellakin suloinen! Lähetän hänet luoksesi.
Ja Natasha juoksi tiehensä, suudeltuaan veljeään.
Hetken kuluttua ilmestyi Sonja pelästyneenä, hämillään ja syyllisen näköisenä. Nikolai meni hänen luokseen ja suuteli hänen kättään. Tämä oli ensimäinen kerta kun he Nikolain loma-ajalla puhelivat silmästä silmään ja lemmestään.