— Sophie, — sanoi Nikolai, alussa arasti, mutta sitten yhä rohkeammin ja rohkeammin, — jos tahdotte kieltäytyä ei ainoasti loistavasta, edullisesta avioliitosta; mutta hän on myöskin kaunis, jalo mies ... hän on ystäväni...
Sonja keskeytti hänet...
— Olen jo kieltäytynyt, — sanoi hän kiireesti.
— Jos kieltäydytte minun tähteni, niin pelkään, että...
Sonja keskeytti taas hänet, katsoen häneen rukoilevan pelästyneenä.
— Nicolas, älkää puhuko minulle tästä, — hän sanoi.
— Ei, minun täytyy. Ehkäpä tämä on turhamaisuutta minun puoleltani, mutta paras on kumminkin puhua. Jos kieltäydytte minun tähteni, niin olen velvollinen sanomaan suoraan totuuden. Rakastan teitä luullakseni enemmän kuin ketään muuta...
— Se minulle riittääkin, — sanoi Sonja innosta hehkuen.
— Ei, vaan olen tuhannesti rakastunut ja rakastun vieläkin, vaikkei ole minulla sellaista ystävyyden, luottamuksen, lemmen tunnetta ketään muuta kuin teitä kohtaan. Ja olenhan sitäpaitsi nuori. Äiti ei sitä tahdo. No, suoraan sanoen, en lupaa mitään. Ja pyydän teidän ajattelemaan Dolohovin tarjousta, — sanoi hän, vaivoin lausuen ystävänsä sukunimen.
— Älkää puhuko minulle tästä. En tahdo mitään. Rakastan teitä veljenäni ja olen aina rakastava ja enempää en tarvitse.