— Oh ei! — sanoi Jogel, rientäen häntä lohduttamaan. — Te olitte vain tarkkaamaton, mutta kykyä teillä oli, niin, teillä oli kykyä.
Alettiin soittaa tuota uutta masurkkaa. Nikolai ei voinut Jogelille kieltää ja pyysi parikseen Sonjan. Denisof istuutui vanhusten viereen ja, nojaten käsiään ja leukaansa miekkansa kahvaan ja jalallaan tahtia lyöden, jutteli hauskoja juttuja ja huvitti vanhoja naisia, jotka katselivat nuorten tanssia. Jogel tanssi ensimäisenä parina ylpeytensä ja paraimman oppilaansa kera. Pehmeästi ja sulavasti siirrähytellen pienen hienoja kenkiään, kiidätti Jogel ensimäisenä ympäri lattian, rinnallaan Natasha arastelevana, mutta silti tarkoin ja taitavasti askelensa harkiten. Denisof ei irroittanut katsettaan Natashasta ja yhtyi miekallaankin tahtia lyömään. Hänen ilmeestään huomasi selvästi, että hän on tanssimatta vain siksi ettei tahdo vaan ei suinkaan siksi, ettei osaisi. Keskellä erästä kuviota kutsui hän ohitse kiitävän Rostovin luokseen.
— Eihän tämä lainkaan, — hän sanoi. — Onko tämä puolalaista masurkkaa? Mutta oivasti hän tanssii.
Tietäen, että Denisof oivallisesti tanssi puolalaista masurkkaa, vieläpä Puolassa ollessaan oli ollut siitä kuulukin, juoksi Nikolai Natashan luo ja sanoi:
— Mene ja pyydä Denisovia. Hänpä vasta tanssii!
Kun tuli taas Natashan vuoro, nousi hän ja, sukkelasti kepsutellen somilla nauharuusurintaisilla kengillään, juoksi ujona yksin yli lattian nurkkaan, missä Denisof istui. Hän huomasi kaikkein katselevan häntä ja odottavan jotain. Nikolaikin näki, miten Denisof ja Natasha hymyillen väittelivät. Denisof kielteli, vaan hymyili iloisesti. Nikolai juoksi heidän luokseen.
— Olkaa hyvä, Vasili Dmitritsh, — puheli Natasha, menkäämme, olkaa hyvä.
— No, mutta armahtakaa kreivitär, — pyyteli Denisof.
— Mitäs turhia, Vasja, — Nikolai sanoi.
— Aivan kuin Vaska kollia kehottelevat, — sanoi Denisof leikillä.