— Laulan teille sitten koko illan, — sanoi Natasha.
— Tenhotar, kaikkeen saa minut suostumaan! — sanoi Denisof ja päästi miekan vyöltään.
Hän siirtyi tuolien takaa, tarttui lujasti Natashan käteen, heitti päänsä takakenoon ja, tahtia odotellessaan, hän päästi oikean jalkansa länkään. Ratsulla ja masurkassa hänen pienuutensa ei pistänyt silmään, ja hän näytti sangen reimalta pojalta, jommoiseksi itsekin tunsi itsensä näissä tilaisuuksissa. Päästyään sitten tahtiin hän katsahti sivulta naiseensa voitonvarmana ja veitikkamaisesti, tömäytti äkkiä toisen jalkansa lattiaan, kimposi kuin pallo ilmaan ja lensi kaaressa ympäri salia, lennättäen Natashaa mukanaan. Hän kiisi kuulumattomasti yhdellä jalalla salin toiseen päähän eikä näyttänyt lainkaan huomaavan edessään olevia tuoleja; mutta äkkiä kilahtivat kannukset, ja jalat harilla nousi hän koroilleen, seisoi näin silmänräpäyksen, tömisteli, kannusten kilistessä, paikallaan seisten jalkojaan, pyörähti äkkiä ympäri ja, takoen vasemmalla jalalla oikeata, hän taas ponnahti laajaan kaareen. Natasha arvasi, mitä Denisof kulloinkin aikoi tehdä ja itsekkään käsittämättä miten, seurasi häntä — heittäytyen täydellisesti hänen valtaansa. Milloin kaarsi Denisof Natashan oikealta, milloin vasemmalla puolen, milloin laskeutui polvilleen, kiepautti Natashan ympäriinsä ja hypähti taas jaloilleen, kiitäen sellaista vauhtia kuin olisi aikonut henkeä vetämättä juosta läpi koko huoneuston. Ja taas hän äkkiä pysähtyi ja taas teki uuden ja odottamattoman mutkan. Kun hän viimein oli saattanut Natashan tämän paikalle, pyörähti hän ketterästi hänen edessään ja kumarsi, kannuksiaan kilistellen. Mutta Natasha ei istuutunut, hän tuijotti vain häntä silmiin ja hymyili ihmeissään aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.
— Mitä tämä tällainen on? — lausui hän.
Huolimatta siitä, ettei Jogel tunnustanut tätä masurkkaa oikeaksi, olivat kaikki ihastuneet Denisovin mestaruuteen, pyysivät yhtäpäätä häntä tanssimaan ja vanhukset alkoivat hymyillen jutella Puolasta ja vanhasta hyvästä ajasta. Denisof, punaisena masurkasta ja pyyhkien hikeä nenäliinallaan, istuutui Natashan viereen eikä koko tanssiaisten aikana erkaantunut hänestä.
XIII.
Pariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa luona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai hän häneltä kirjeen.
"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja koska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana lähtökekkerit — tule Englantilaiseen hotelliin."
Samana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa ja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet johdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli vuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän ympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin puolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka hoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä tavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja siksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.