Dolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin hän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.
— Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, — Dolohof sanoi, — kiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka laulajineen.
— Olen käynyt sinua tapaamassa, — sanoi Rostof punastuen.
Dolohof ei vastannut hänelle.
— Voithan koettaa onneasi, — sanoi hän Rostoville.
Rostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut hänen ja Dolohovin välillä. — Ainoastaan pöllöt luottavat pelionneensa, — oli Dolohof silloin sanonut.
— Vai pelkäätkö pelata kanssani? — jatkoi Dolohof, aivan kuin hän olisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.
Tästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa kuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja yleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä, kummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.
Rostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään keksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen. Hänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti häntä suoraan silmiin ja lausui harvalleen ja painolla, niin että kaikki saattaisivat kuulla hänen sanansa:
— Muistathan, mehän puhuimme kerran uhkapelistä... Hölmö on se ihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä tahdon koettaa.