— Ei ole, isä ei ole vielä saapunut, — vastasi Sonja Nikolain kysymykseen.
— Koko,[11] olet jo saapunut, käy luokseni, rakkaani! — kuului kreivittären ääni vierashuoneesta.
Nikolai meni äitinsä luo, suuteli hänen kättään, istuutui pöydän ääreen ja alkoi vaiti ollen katsella, miten äiti käänteli kortteja. Salista kuului yhä naurua ja iloisia ääniä, jotka kehoittelivat Natashaa johonkin.
— Hyvä, hyvä, — huusi Denisof. — nyt ei enää auta kieltelemiset, nyt on teidän laulettava barcarolla, rukoilen teitä.
Kreivitär katsahti vaiti olevaan poikaansa.
— Mikä sinun on? — kysyi äiti pojaltaan.
— Voih, ei mikään, — sanoi poika, aivan kuin hän jo olisi kyllästynyt tuohon ainaiseen kysymykseen. — Saapuuko isä pian?
— Arvatenkin.
"Heillä on aina vain sama meno. He eivät mitään tiedä! Mihin tästä menisin?" — ajatteli Nikolai ja lähti taas saliin, missä oli klaveeri.
Sonja istui klaveerin ääressä ja soitti Denisovin lempi-barcarollaan alkusoitelmaa. Natasha valmistautui laulamaan. Denisof katseli riemastunein silmin Natashaa.