Nikolai alkoi astella edestakasin salissa.
"Ja onpas hänelläkin halu saada sisko laulamaan! Mitä hän taitaa laulaa? Ja eihän tuossa kaikessa ole mitään iloa!" ajatteli Nikolai.
Sonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.
"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä kaikki, ei nyt ole laulun aika", ajatteli Nikolai: "Poistua? mutta minne? yhdentekevä, laulakoot!"
Synkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin ja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.
— Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? — näytti Sonjan tuijottava katse kysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen armaalleen.
Nikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi näkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta tällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut olivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista nuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. "Ei, olen liian iloinen tällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla", sanoi hänen sydämensä, ja hän sanoi itselleen:
— Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin minäkin. — No, Sonja, — hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle salia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.
Hän kohautti päänsä, päästi kätensä rennosti sivuilleen, kuten tanssijattaret tekevät, nousi reippaasti kannoilta varpaille, astui muutaman askeleen salin keskellä ja pysähtyi.
"Tässäpä nyt olen!" näytti hän sanovan vastaukseksi Denisovin riemuitsevaan katseeseen, joka ei hetkeksikään hänestä irtautunut.