"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" — ajatteli Nikolai ensimäistä ja viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä, että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja ajaakseen kaupungille asioilleen:
— Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen rahaa.
— Vai niin, — sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. — Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?
— Sangen paljon, — vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. — Olen hiukan hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon, 43 tuhatta.
— Mitä? Kenelle?... Lasket leikkiä! — huudahti vanha kreivi. Ja hänen niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on usein laita vanhain ihmisten.
— Lupasin maksaa huomenna, — sanoi Nikolai.
— No! ... — sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna sohvalle.
— Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! — sanoi poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista tapahtua kenelle tahansa.
Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.
— Niin, niin, — hän mumisi, — vaikeata, pelkään, vaikeata on hankkia... Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi sattunut!...