Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista käännettä.
— Isä kulta! i-sä kul-ta! — huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, — antakaa minulle anteeksi! — Hän tarttui isänsä käteen, vei sen huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.
Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä juossut äitinsä luo.
— Äiti!... Äiti!... Denisof on minua...
— Mitä on?
— On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! — tyttö huusi.
Kreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha muruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on kotiopettajatar.
— Natasha, olehan, tyhmyyksiä! — sanoi äiti, toivoen tyttärensä puhuneen leikkiä.
— Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, — sanoi Natasha ärtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte: "tyhmyyksiä"...