Kreivitär kohautti harteitaan.
— Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on hölmö, siinä kaikki.
— Ei, hän ei ole hölmö, — vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.
— No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita. Jos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! — sanoi äiti, vihaisesti hymyillen. — Onnea matkalle!
— Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen rakastunut.
— No, sano se siis hänelle.
— Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole minun syyni.
— En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen hänelle sanomaan, — sanoi kreivitär hymyillen.
— En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on kaikki niin helppoa, — lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. — Mutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei hän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.
— Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.