— Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.
— No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika mennä miehelään, — sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.
— Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.
— Eikä sinun mitään tarvitse sanoakkaan, sanon itse, — sanoi kreivitär kiihtyneenä siitä että hänen pikku tytärtään jo pidetään aikuisena.
— Ei, äiti, ei millään hinnalla, sanon itse, kuunnelkaa te ovelta, — ja Natasha lähti juoksemaan vierashuoneen läpi saliin, missä Denisof yhä istui entisellä paikallaan klaveerin luona, kädet kasvoilla.
Kuullessaan Natashan kevyet askeleet nousi Denisof seisomaan.
— Natalie, — sanoi hän, käyden nopein askelin Natashaa kohti, — ratkaiskaa kohtaloni. Se on teidän käsissänne.
— Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!... Ei, mutta te olette niin kelpo mies ... mutta ei ole tarvis ... tätä ... mutta minä muuten teitä aina olen rakastava.
Denisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli kummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia sotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten kahinaa. Hän saapui nuorten luo.
— Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, — sanoi kreivitär hämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, — mutta tyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä ensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi pakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.