— Kreivitär, — sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan luotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.
Natasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän alkoi ääneen itkeä.
— Kreivitär, olen syyllinen, — jatkoi Denisof katkonaisella äänellä, — mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko perhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni... Hän vilkasi kreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: — Hyvästi siis, kreivitär. — Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja lähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes Natashaan.
Seuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei tahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin mustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät olivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä kievarinväliä.
Denisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa, odotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden pyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan ajastaan tyttöjen suojissa.
Sonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin Sonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän rakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään kelvottomana hänelle.
Nikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja lähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä kuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan rykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt hyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.