I.
Selvitettyään välinsä vaimonsa kanssa lähti Pierre Pietariin. Torschokissa ei kievarissa ollut hevosia, tai ei kievarin isäntä tahtonut niitä toimittaa. Pierren täytyi jäädä odottamaan. Riisuutumatta heittäytyi hän nahkaiselle sohvalle, jonka edessä oli pieni pyöreä pöytä. Tälle pöydälle nosti hän suuret jalkansa, joissa oli vuorilliset päällyssaappaat, ja vaipui mietteisiin.
— Tuonko matkalaukut suojiin? Tahdotteko valmistamaan vuoteen, tuonko teetä? — kyseli kamaripalvelija.
Pierre ei vastannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Jo edellisessä kievarissa oli hän vaipunut aatoksiinsa ja yhä hän vain ajatteli samaa — jotain niin tärkeätä, ettei lainkaan huomannut, mitä ympärillään tapahtui. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, milloin saapuu Pietariin, tai voiko hän tässä kievarissa levähtää. Kaikki tuntui vähäpätöiseltä niiden mietteiden rinnalla, jotka nyt täyttivät hänen sielunsa, vieläpä sekin, onko hänen tässä kievarissa viivyttävä muutama tunti vai koko elämän ikänsä.
Huoneeseen pistäytyivät milloin kievarin isäntä, milloin hänen eukkonsa, milloin kamaripalvelija, milloin torschokilaisten ompeleiden kaupustelijatar, ja kaikki tarjoilivat he Pierrelle apuaan ja palvelustaan. Asentoaan muuttamatta katseli Pierre heitä lasiensa läpi eikä voinut käsittää, mitä he oikeastaan tahtoivat, ja miten he kaikki saattoivat elää, ratkaisematta niitä kysymyksiä, jotka nykyään täyttivät koko hänen olemuksensa. Nämä samat kysymykset olivat hänen sydämensä täyttäneet siitä alkaen, kun hän kaksintaistelun jälkeen oli palannut Sokoljnikista ja oli viettänyt unettomana ensimäisen kauhistavan yön; mutta vasta matkalla, yksinäisyydessä, kävivät nämä kysymykset erityisen voimakkaiksi. Mitä ikänä hän alkoikin ajatella, aina palasi hän samoihin kysymyksiin, joita hän ei voinut ratkaista, muttei myöskään jättää aprikoimatta. Tuntui kuin hänen päässään olisi kääntynyt kieroon tärkein ruuvi, jonka varassa oli koko hänen elämänsä. Se ei kiertynyt syvemmälle, muttei tullut uloskaan, kiersi vain rihlassaan, tarttumatta mihinkään, mutta vääntää sitä täytyi.
Huoneeseen astui kievarin isäntä ja alkoi nöyränä pyytää hänen jalosukuisuuttaan odottamaan parisen tuntia, sitten hän hänen jalosukuisuudelleen (tuli mitä tuli!) toimittaa pikakyydin. Kievarin isäntä nähtävästi valehteli ja tahtoi vain nylkeä matkustajia.
"Oliko se pahasti vai hyvin tehty?" — kyseli Pierre itseltään. — "Minulle hyvä, jollekin toiselle matkustajalle paha, mutta isännälle välttämätöntä, sillä hänet pakottaa siihen nälkä. Hän sanoi, että eräs upseeri häntä sen johdosta kuritti. Mutta upseeri kuritti siksi että hänellä oli kiireellinen matka. Minä ampusin Dolohovia, koska pidin itseäni loukattuna, ja Ludvig XVI mestattiin siksi että häntä pidettiin rikollisena; mutta vuoden kuluttua tapettiin hänen mestaajansa jostakin syystä. Mikä on pahaa? Mikä on hyvää? Mitä pitää rakastaa, mitä vihata? Miksi elää, ja mikä minä olen? Mitä on elämä, mitä kuolema? Mikä voima kaikkia hallitsee?" — kyseli hän itseltään.
Vastausta vain ei tullut yhteenkään kysymykseen. Tosin oli yksi vastaus, mutta se oli aivan epäloogillinen, eikä lainkaan vastannut näihin kysymyksiin. Tämä vastaus kuului: "kun kuolet — kaikki päättyy. Kun kuolet, kaikki käy selväksi, tai lakkaat ainakin kysymästä." Mutta kuolemakin tuntui kauhealta.
Torschokilainen kaupustelijatar tarjosi tavaroitaan kimakalla äänellä, erittäinkin pukin nahkaisia tohveleita.