Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin, Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan, jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin hänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia nautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen viivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.
— Entäs sitten? Siinäkö kaikki? — hän kysyi.
— Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs tämä on, tyhmyyksiä — viivottimella; mutta me olemme ainaiset ystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti; minä en sitä käsitä, unohdan heti.
— No entä sitten?
— Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!
Natasha punehtui yhtäkkiä.
— Kuule muistathan, ennen lähtöäsi ... siitä hän sanoo aina, että unohtaisit kaiken sen... Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken, mutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja suurta? — Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? — kyseli Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen minkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.
Rostof vaipui aatoksiinsa.
— En mitenkään ota takaisin sanaani, — hän sanoi. — Ja sitten, onhan Sonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?
— Ei, ei, — huudahti Natasha. — Me olemme jo tästä hänen kanssaan puhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä ymmärräthän, jos niin sanot — pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin näyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi, että sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja silloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.