Rostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt häntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä näyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö, joka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään epäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä naimisiinkin, — arveli Rostof, — mutta olihan nyt niin paljon muita iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", — hän ajatteli, — "pitää pysyä vapaana."
— No, mainiota, — sanoi hän, — myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten nyt olen iloinen! — lisäsi hän.
— No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, — alkoi taas veli.
— Mitä tyhmyyksiä! — huusi Natasha nauraen. — En ajattele häntä enkä liioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.
— Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?
— Minäkö? — innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa. — Oletko nähnyt Duportia?
— En.
— Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten ymmärrä. Kas mitä nyt tulee.
Natasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa, juoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja, seisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.
— Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan. — Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean tanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.