Vanhan ruhtinas Bolkonskin, ruhtinas Andrein ja ruhtinatar Marian elämässä oli tapahtunut paljon muutoksia sitten vuoden 1805.
Vuonna 1806 oli vanha ruhtinas nimitetty erään maanpuolustuspiirin ylipäälliköksi. Tällaisia puolustuspiirejä oli perustettu kaikkiaan 8 Venäjän eri kulmille. Näihin aikoihin oli vanha ruhtinas käynyt sangen raihnaiseksi, erittäinkin sen johdosta, että oli luullut poikansa kuolleeksi, mutta siitä huolimatta piti hän velvollisuutenaan ryhtyä ylipäällikön toimeen, johon itse keisari oli hänet nimittänyt. Ja tämä uudelleen alkava toimeliaisuus herätti hänet uudelleen elämään ja antoi hänelle uusia voimia. Hän oli alati matkoilla kolmessa hänen piiriinsä kuuluvassa läänissä, hän oli pikkumaisuuteen saakka tarkka velvollisuuksiensa täyttämisessä, julmuuteen saakka ankara valtansa alaisille, ja otti itse selvän pienimmistäkin yksityisseikoista. Ruhtinatar Maria ei enää käynyt laskuoppi-tunneillaan, mutta pikku ruhtinas Nikolain (kuten vanha ruhtinas nimitti pojanpoikaansa) ja imettäjän seurassa kävi hän sentään vielä isänsä työhuoneessa joka aamu, kun vaan isä sattui olemaan kotosalla. Piskuinen ruhtinas Nikolai asui imettäjättärensä ja hoitajattarensa Savishnan kanssa äiti vainajansa suojissa, ja siellä oleskeli ruhtinatar Mariakin suurimman osan ajastaan ja koetti voimainsa mukaan olla äidin asemassa orpo rukalle. Neiti Bouriennekin näytti intohimoisesti rakastavan pienokaista, ja usein täytyi ruhtinatar Marian uhrautuen luovuttaa pikku enkeli (kuten hän nimitti veljensä poikaa), ystävättärensä hoidettavaksi, joka sydämestään nautti pojan kanssa leikkiessään.
Lisijagorin kirkon alttarin viereen oli rakennettu kappeli pikku ruhtinatar vainajan haudalle, ja kappeliin oli pystytetty Italiasta tuotettu marmorinen enkelin kuva, joka siivet levällään valmistautui kohoutumaan taivaaseen. Enkelin ylähuuli oli hieman kohollaan, aivan kuin hymyyn valmiina, ja kerran kun ruhtinas Andrei ja ruhtinatar Maria palasivat kotiin kappelista, tunnustivat he toisilleen, että enkelin kasvot heidän mielestään kummasti muistuttavat vainajan kasvoja. Mutta eräs seikka, josta ruhtinas Andrei ei maininnut edes sisarelleen, oli vielä kummallisempi: Hän oli enkelin ilmeestä lukevinaan nuo samaiset lempeän nuhtelevat sanat, jotka olivat olleet vainajan kasvoilla: "Ah, miksi olette tämän minulle tehneet?"...
Pian ruhtinas Andrein kotiin tulon jälkeen määräsi vanha ruhtinas poikansa perintö-osaksi Bogutsharovan suuren maatilan, joka sijaitsi 40 virstan matkalla Lisijagorista. Ruhtinas Andrei suostui isän määräykseen, sillä liittyihän Lisijagoriin hänelle niin ikäviä muistoja, ja kun hän usein tunsi vaivoin kestävänsä isän luonteen omituisuuksia ja tarvitsi toipuakseen ennen kaikkea yksinäisyyttä ja rauhaa, niin järjesti hän elämänsä uudessa kodissaan paraan mukaan, eikä sieltä usein minnekään poistunutkaan.
Austerlitzin taistelun jälkeen oli ruhtinas Andrei vakavasti päättänyt, ettei enää milloinkaan ryhtyisi sotapalvelukseen; ja kun sota taas syttyi, ja kaikkien oli lähdettävä osastoihinsa, niin ryhtyi hän isänsä piirissä nostoväkeä kokoamaan, siten välttääkseen vakinaisen palveluksen. Ja niinpä kävi, että isä ja poika niin sanoaksemme vaihtoivat osia 1805 vuoden sotaretken jälkeen. Vanha ruhtinas, josta toimeliaisuus oli tehnyt aivan kuin uuden ihmisen, odotti kaikkea mahdollista hyvää nyt alkaneelta sotaretkeltä, ruhtinas Andrei taas, joka ei nyt ollut mukana retkellä, ja joka salaisesti sitä suri sydämessään, oli menettänyt kaiken toivon.
Helmikuun 26 p:nä 1807 oli vanha ruhtinas matkalla piirissään. Ruhtinas Andrei taas oli jäänyt Lisijagoriin, kuten tavallisesti isän poissa ollessa. Pikku Nikolushka oli jo neljättä päivää sairaana. Vanhan ruhtinaan ajurit palasivat kaupungista ja toivat ruhtinas Andreille asiakirjoja ja kirjeitä isältä.
Kamaripalvelija lähti viemään kirjeitä nuoren ruhtinaan työhuoneeseen, mutta kun ei täältä ruhtinasta tavannut, lähti hän ruhtinatar Marian suojiin; mutta ruhtinas ei ollut täälläkään. Hänelle sanottiin että ruhtinas oli mennyt lapsenhuoneeseen.
— Teidän ylhäisyytenne, — Petrusha on tuonut teille papereita, — ilmoitti eräs lapsenhoitajattaren apulaisista ruhtinas Andreille, joka pienellä lapsenjakkaralla istuen, vapisevin käsin, otsa rypyissä, tipautteli pullosta lääkettä puolillaan vettä olevaan lasiin.
— Mikä hätänä? — sanoi ruhtinas Andrei ärtyisästi, hänen kätensä vavahti varomattomasti, ja lasiin lorahti liian paljon lääkettä. Hän tyhjensi lasin permannolle ja käski tuomaan uutta vettä. Lapsenhoitajan apulainen täytti hänen pyyntönsä.
Huoneessa oli lapsen vuode, pari arkkusta, pari nojatuolia, lapsen pöytä ja pieni tuoli, jolla ruhtinas Andrei istui. Akkunat olivat verhoilla peitetyt, ja pöydällä paloi kynttilä, jonka eteen, vuoteen puolelle, oli asetettu sidottu nuottikirja nojalleen, jottei valo lankeaisi vuoteelle.