Bogutsharovo sijaitsi laakealla, rumalla alangolla peltojen ja kuusi- ja koivumetsien ympäröimänä. Herraskartano oli kylän suussa, joka suorana piiruna lojui kahden puolen valtatietä. Talon edessä oli hiljan kaivettu, äärillään vettä oleva lammikko, jonka rannoille ei ruoho edes vielä ollut kerinnyt nousemaan. Talon ympärillä kasvoi nuorta metsää, siellä täällä jokunen mäntykin.
Rakennuksia oli talossa: luha, väentupa, talli, sauna, kylkirakennus ja suuri, kivinen päärakennus puoliympyräisine otsamineen, joka sentään vielä ei ollut valmis. Päärakennuksen ympärille oli istutettu pieniä puita ja pensaita. Aidat ja portit olivat jykevät ja uuden uutukaiset; katoksessa oli kaksi ruiskua ja viheriäiseksi maalattu vesitynnyri; tiet olivat suorat, sillat kaidepuilla varustetut ja vahvat. Kaikki todisti täsmällisyyttä ja hyvää talouden hoitoa. Kohtaamiltaan talon miehiltä sai Pierre tietää, että ruhtinas asui pienessä, hiljan rakennetussa kylkirakennuksessa, aivan lammikon rannalla.
Ruhtinas Andrein vanha hoitaja, Anton, auttoi Pierren vaunuista, sanoi ruhtinaan olevan kotona ja vei Pierren siistiin, pieneen eteiseen.
Pierreä kummastutti pienen, mutta siistin talon vaatimattomuus sellaisten loistavien olojen jälkeen, jollaisissa hän viimeksi oli tavannut ystävänsä Pietarissa. Hän astui kiireesti vielä hongalta hajahtavaan, kalkkiamattomaan pienoiseen saliin ja tahtoi mennä etemmäksi, mutta Anton juoksi edeltä varpaisillaan ja koputti ovelle.
— No, mitä siellä? — kuului räikeä, vastenmielinen ääni.
— Vieras, — vastasi Anton.
— Pyydä hieman odottamaan, — ja kuului sysättävän tuolia. Pierre meni nopein askelin ovelle ja töyttäsi huoneesta tulevaan, synkän näköiseen, vanhentuneeseen ruhtinas Andreihin, Pierre syleili häntä ja nostettuaan lasit silmiltään suuteli häntä poskiin ja tarkasteli läheltä.
— Kas enpä odottanut, tervetullut, — sanoi ruhtinas Andrei.
Pierre ei puhunut mitään; kummastellen, tuijottavin katsein hän tarkasteli ystäväänsä. Häntä hämmästytti ruhtinas Andreissa tapahtunut muutos. Sanat olivat mairittelevia, hänen huulillaan ja kasvoillaan leikki hymy, mutta katse oli sammunut, kuollut, johon ruhtinas Andrei, vaikka nähtävästi sitä halusi, ei voinut iloista ja liekehtivää loistetta lietsoa. Eipä hän juuri ollut laihtunut, kalvistunut, miehistynyt tämä hänen ystävänsä; mutta tuo katse ja tuo uurre otsalla, mitkä kertoivat pitkäaikaisesta, yhteen ainoaan asiaan kohdistuneesta miettimisestä, kummastuttivat ja oudostuttivat Pierreä, kunnes hän tottui niihin.
Kuten on laita pitkän eron jälkeen kohdattaissa, ei keskustelu voinut pitkiin aikoihin asettua; he kyselivät ja vastailivat lyhyesti sellaisistakin asioista, joista tiesivät kauvan tarvitsevan keskustella. Viimeinkin alkoi keskustelu vähitellen pysähtyä ennen hätimiten kosketeltuihin seikkoihin: kysymyksiin entisestä elämästä, tulevaisuuden tuumiin, Pierren matkaan, hänen toimiinsa, sotaan y.m.s. Aatoksien keskittyminen ja alakuloisuus, jotka Pierre oli huomannut ruhtinas Andrein katseesta, kuvautuivat vielä voimakkaammin hymyssä, jota tämä hymyili Pierren puhuessa, varsinkin silloin, kun Pierre puheli ilon innossa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Ruhtinas Andrei näytti tahtoneenkin muttei mitenkään voinut innostua Pierren puheisiin. Pierre alkoi tuntea, että ruhtinas Andrein kuullen oli sopimatonta puhua riemusta, haaveista, onnen ja hyvän toiveista. Häntä hävetti ilmaista kaikkia uusia vapaamuurari-aatteitaan, jotka hänen viime matkallaan olivat erityisen voimakkaina hänessä uusiutuneet ja heränneet. Hän puheli varovaisesti ja pelkäsi, että häntä pidetään naivina; sen ohessa häntä vastustamattomasti halutti pian näyttää ystävälleen, että hän nyt oli aivan toinen, parempi Pierre kuin Pietarissa ollessaan.