Ruhtinas Andrei, nojaten kyynärpäitään kaidepuuhun, katseli vaiti ollen laskevan auringon valaisemaa välkkyvää vuota.
No, mitä ajattelette tästä? — kysyi Pierre. — Miksi olette vaiti?
— Mitäkö ajattelen? kuuntelen sinua. Onhan se niin, — virkkoi ruhtinas Andrei. — Mutta sinä sanot: liity veljeskuntaamme ja me sinulle osoitamme elämän päämäärän ja ihmisen tarkoitusperän ja maailmaa hallitsevat lait. Mutta keitä olemme me — ihmiset? Miksi tiedätte te kaikki? Miksi en minä yksin näe, mitä te näette? Te näette maan päällä hyvyyden ja totuuden valtakunnan, mutta en minä sitä näe.
Pierre keskeytti hänet.
— Uskotteko tulevaan elämään? — hän kysyi.
— Tulevaan elämään? — toisti ruhtinas Andrei, mutta Pierre ei antanut hänen vastata ja otaksui tämän toistamisen kielloksi, sitä suuremmalla syyllä, kun hän tiesi ruhtinas Andrein entiset ateistiset mielipiteet.
— Sanotte, ettette voi havaita hyvyyden ja totuuden valtakuntaa maan päällä. Minäkään en sitä nähnyt, ja sitä ei saata nähdä, jos pitää elämäämme ikäänkuin kaiken loppuna. Maan päällä, tämän samaisen maan päällä näet (Pierre osoitti kenttää), ei ole totuutta; kaikki on valhetta ja pahuutta — mutta maailmassa, koko maailmassa on totuuden valtakunta, ja me olemme nyt maan lapsia, mutta ikuisesti maailman lapsia. Tunnenhan sielussani, että olen osa tästä suunnattomasta, sopusointuisesta kokonaisuudesta. Tunnenhan, että olen tässä lukemattomain olentojen paljoudessa, jossa Jumaluus ilmenee, — korkein voima, miten sanoisin, — että olen rengas, porras alemmista olennoista ylempiin. Jos näen, jos selvästi näen nämä tikapuut, jotka vievät kasvista ihmiseen, niin miksikäs oletan, että nämä tikapuut loppuvat minuun, eivätkä vie yhä kauvemmaksi. Tunnen, etten ainoasti voi olla häviämättä, niinkuin ei mikään maailmasta häviä, vaan myös, että aina olen oleva ja aina ollut. Tunnen, että, paitsi minua, yläpuolellani elää henkiä ja että tässä maailmassa on totuus.
— Niin, se on Herderin oppia, — sanoi ruhtinas Andrei, — mutta ei se, rakkahin ystävä, saa minua vakuutetuksi, elämä ja kuolema, kas nepä vakuuttavat.
— Se saa vakuutetuksi, kun näet sinulle kalliin olennon, johon olet sidottu, jolle olet väärin tehnyt ja jolle tahdot hyvittää, (ruhtinas Andrein ääni vavahti ja hän kääntyi ystävästään) yhtäkkiä joutuvan kärsimään, kitumaan, ja sitten tuo olento häviää... Miksi? Täytyyhän saada vastaus! Ja minä luulen, että se on olemassa... Kas tämä saa vakuutetuksi, tämä on saanut minut vakuutetuksi, — sanoi ruhtinas Andrei.
— No, kyllä, kyllä, puheli Pierre, — samaahan olen minäkin sanonut!