Hän jutteli, peltoja osoittaen, taloutensa saattamisesta täyteen kuntoon.
Pierre oli synkkä ja vaiti, vastaillen lyhyeen, ja näytti vaipuneen mietiskelyihinsä.
Pierre ajatteli, että ruhtinas Andrei on onneton, että hän on erehdysten vallassa, ei tunne totista valoa, ja että hänen, Pierren, pitäisi tulla hänelle avuksi, vahvistaa ja nostaa häntä. Mutta juuri kuin Pierre mietti, miten ja mistä hän alkaisi puhua, hän tunsi sydämessään, että ruhtinas Andrei yhdellä sanalla, yhdellä tosiolla kukistaa koko hänen oppinsa ja hän pelkäsi alkaa, pelkäsi panna rakasta pyhäkköään alttiiksi mahdolliselle pilkalle.
— Ei, miksikäs niin ajattelette, — alkoi Pierre äkkiä, painaen päänsä alas, jolloin hän muistutti puskevaa härkää, — miksi ajattelette niin? Teidän ei pidä niin ajatella.
— Mitäs minä ajattelen? — kysyi ruhtinas Andrei ihmeissään.
— Elämää, ihmisen tarkoitusperää. Se on mahdotonta. Ajattelin samoin ja minut pelasti, tiedättekö mikä? Vapaamuurarius. Ei, älkää hymyilkö. Vapaamuurarius ei ole uskonnollinen ja juhlamenoja noudattava lahko, kuten minäkin ennen ajattelin, vapaamuurarius on parhaiden, ikuisten inhimillisten puolten paras ja ainoa ilmaisumuoto.
Ja hän alkoi juurta jaksain selvittää ruhtinas Andreille vapaamuurariutta sellaisena kuin hän sen käsitti. Hän sanoi, että vapaamuurarius on kristillinen oppi, joka vapauttaa maallisista ja uskonnollisista ikeistä; yhdenvertaisuuden, veljeyden ja rakkauden oppi.
Ainoastaan meidän pyhällä veljeskunnallamme on todellinen merkitys elämässä; kaikki muu on unta, — puheli Pierre. — Käsitätte, ystäväni, että tämän liiton ulkopuolella on kaikki täynnä valhetta ja vääryyttä, ja olen kanssanne yhtä mieltä siinä, että viisaalle ja hyvälle ihmiselle ei muuta tehtäväksi jää, kuin teidän tapaanne elää elämänsä loppuun, koettamalla olla muita häiritsemättä. Mutta omistakaa meidän perusvakaumuksemme, liittykää meidän veljeskuntaamme, antautukaa meille ja sallikaa itseänne opastettaa, ja heti tunnette, kuten minäkin tunsin, itsenne osaksi siitä suunnattomasta ketjusta, joka on näkymätön, ja jonka alku piilee taivaissa, — Pierre puheli.
Ruhtinas Andrei oli vaiti ja kuunteli eteensä tuijottaen Pierren puhetta. Jonkun kerran kysyi hän toistamiseen Pierreltä sellaisia sanoja, joita ei vaunun pyöräin kolinalta eroittanut. Ruhtinas Andrein silmistä välähtelevästä erityisestä loisteesta ja hänen hiljaisuudestaan huomasi Pierre, etteivät sanansa olleet turhia, ettei ruhtinas Andrei keskeytä häntä eikä liioin ilvehdi hänen puheilleen.
He saapuivat tulvivalle joelle, jonka yli heidän oli mentävä lautalla. Sillä aikaa kun hevosia ja vaunuja sijoiteltiin lautalle, olivat hekin tulleet lautalle.