— Kyllä, mais ce n'est pas comme vous l'entendez,[27] — jatkoi ruhtinas Audrei. — En tutuistakaan hyvää halunnut enkä halua tuolle pöytäkirjuri roistolle, joka oli varastanut vähäisen saappaita nostomiehiltä; olisinpa ollut tyytyväinen nähdessäni hänet hirtettynä, mutta minun oli sääli isää, se on taaskin itseäni.
Ruhtinas Andrei innostui yhä enemmän. Hänen silmänsä loistivat kuumeentapaisesti hänen koettaessaan todistaa Pierrelle, että hänen menettelytapansa aina on ollut vapaa lähimäisenrakkaudesta.
— Vai niin, tahdot vapauttaa talonpojat, — hän jatkoi. — Se on varsin hyvä; mutta ei sinulle (sinä, luullakseni, et ole ketään piessyt kuoliaaksi etkä lähettänyt Siperiaan) ja vielä vähemmin talonpojille. Jos heitä lyö, pieksee, lähettää Siperiaan, niin ei se heille, arvelen, ole sen pahempi. Siperiassa hän viettää samaa naudan elämää, arvet ruumiissa kasvavat umpeen, ja hän on yhtä onnellinen kuin oli ennenkin. Mutta talonpoikain vapauttaminen on tarpeellinen niiden ihmisten tähden, jotka joutuvat siveelliseen rappiotilaan, jotka ovat tehneet kaduttavia töitä, sitten tukahuttaneet katumuksen tunnon sydämestään ja raaistuvat sentähden, että saattavat tuomita kuolemaan syylliset ja syyttömät. Tällaisia ihmisiä säälin ja heidän tähtensä vapauttaisin talonpojat. Sinä kenties et ole nähnyt, mutta minä olen, miten hyvät ihmiset, jotka ovat kasvaneet näissä rajattoman vallan synnyttämissä oloissa, vuosien vieriessä, kun tulevat ärtyisemmiksi, myös tulevat ankaroiksi, jäykiksi, tietävät sen, mutteivät voi hillitä itseään ja tulevat yhä vain onnettomammiksi.
— Ruhtinas Andrei puhui niin lämpimästi ja viehkeästi, että Pierre tahtomattaankin tuli ajatelleeksi, että Andrei oli saanut aiheen näihin ajatuksiinsa omasta isästään.
Hän ei vastannut mitään.
— Niin, näetsen, ketä säälin — ihmisarvoa, oman tunnon rauhaa ja puhtautta, mutten heidän selkiään ja otsiaan, jotka, piestäköön ja lyötäköön heitä miten paljon tahansa, jäävät yhä samoiksi seliksi ja otsiksi.
— Ei, ei ja tuhannesti ei, en koskaan ole kanssanne samaa mieltä, — sanoi Pierre.
XII.
Illalla istuivat ruhtinas Andrei ja Pierre vaunuihin ja läksivät Lisijagoriin. Ruhtinas Andrei katseli Pierreen ja katkaisi tuon tuostakin äänettömyyden puheillaan, jotka ilmaisivat hänen olevan hyvällä päällä.