— Miksikäs olla peseymättä, se ei ole siistiä, — sanoi ruhtinas Andrei. — Päinvastoin, on koetettava tehdä elämä mahdollisimman miellyttäväksi. Elän, enkä ole siihen syypää, siispä pitää jotenkuten paraan mukaan mutta ketään häiritsemättä, elää kuoloon asti.
— Mutta mikä herättää teissä halua elämään noine ajatuksinenne. Istua liikkumatta, eikä ryhtyä mihinkään...
— Elämä ei niinkään jätä rauhaan. Mielelläni olisin mitään tekemättä, mutta katsos, toiselta puolen täkäläinen aatelisto piti minut ansiokkaana puhemiehekseen; vaivoin pääsin siitä eroon. He eivät voineet käsittää, ettei minussa ole sitä, mitä tällaisessa toimessa tarvitaan, ei ole tuota hyväntahtoista ja huolehtivaa typeryyttä, joka on välttämätön. Sitten tämä talo, jota piti ryhtyä rakentamaan, jotta olisi ihmisellä rauhallinen sopukkansa. Nyt vielä nostoväki.
— Miksi ette palvele armeijassa?
— Austerlitzin jälkeen! — sanoi ruhtinas Andrei synkästi. — Ei, kiitän nöyrimmästi; olen mielessäni päättänyt, etten Venäjän toimivaan armeijaan palvelemaan ryhdy. Enkä ryhdy, vaikkapa Bonaparte olisi tuossa Smolenskin luona ja uhkaisi Lisijagoria, en silloinkaan astu venäläiseen armeijaan. No, sanoin sen siis sinulle, — pitkitti rauhoittavasti ruhtinas Andrei. — Nyt nostoväessä, isä on 3:nen piirin ylipäällikkö, ja ainoa keino minulle pelastua palveluksesta on — olla hänen palveluksessaan.
— Siispä te palvelette?
— Palvelen.
Hän oli hetkisen vaiti.
— Mutta miksi sitten palvelette?
— Sanonko sen teille. Isäni on aikakautensa mainioimpia miehiä. Mutta hän alkaa jo vanheta ja hän on, ei juuri julma, mutta luonteeltaan liian toimintahaluinen. Hän on kauhea rajattomaan valtaansa tottuneena, etenkin nyt, kun Hallitsija on antanut tämän vallan kaikille nostoväen ylipäälliköille. Jos kaksi viikkoa sitten olisin myöhästynyt kaksi tuntia, olisi hän hirtättänyt pöytäkirjan pitäjän Juhnovissa, — sanoi ruhtinas Andrei hymyillen. — Niinpä palvelenkin sentähden, että paitsi minulla ei kellään ole vaikutusta isääni, ja pelastan hänet silloin tällöin teoista, jotka häntä jälkeenpäin kaivelisivat. — No kas, siinäpä ollaan!