Sota ja rauha II

by graf Leo Tolstoy

— Kunpa näet sisareni, ruhtinatar Marian. Teistä tulee ystävät, — hän sanoi. — Ehkä olet oikeassa itseesi nähden, — jatkoi hän hetkisen kuluttua; — mutta kukin elää omalla tavallaan: sinä elit itseäsi varten ja sanoit, että sillä olit turmelemaisillasi elämäsi, mutta että aloit tuntemaan onnen vasta kun aloit elää muita varten. Minäpä olen kokenut päinvastaista. Minä olen elänyt kunnian vuoksi. (Sillä mitä on kunnia? Myöskin rakkautta toisiin, halu tehdä heille jotakin, halu heidän kiitoksiinsa). Niin, olen elänyt muita varten enkä vain ole ollut turmelemaisillani elämääni, olen sen hoki turmellut. Ja siitä saakka, kun aloin elää itseäni varten, olen ollut rauhallisempi.

— Mutta mitä itselleen elämistä teidän elämänne on? — kysyi Pierre innostuen. — Entä poika, entä sisar, isä?

— Niin, nehän ovat kaikki samaa minää, ne eivät ole toisia, — sanoi ruhtinas Andrei, — mutta muut, lähimäiset, le prochain, kuten te ruhtinatar Marian kanssa niitä nimitätte, nepä ovat hairahduksen ja pahuuden päälähde. Le prochain ovat ne, sinun kieviläiset talonpoikasi, joille tahdot tehdä hyvää.

Ja hän katsahti Pierreen pilkallisen härnäävin katsein. Hän nähtävästi haastoi Pierreä kinastelemaan.

— Laskette leikkiä, — puheli Pierre yhä enemmän innostuen. — Mitä hairausta ja pahaa voi olla siinä, että halusin (hyvin vähän ja huonosti täytin), mutta halusin tehdä hyvää ja teinkin jotakin? Mitäpä pahaa voi olla siinä, että onnettomat ihmiset, talonpoikamme, ihmiset meidän vertaisemme, jotka kasvavat ja kuolevat käsittämättä Jumalasta ja oikeudesta muuta kuin juhlamenot ja ja ajattelematta luetut rukoukset, saavat oppia tulevan elämän, hyvityksen, palkinnon, lohdutuksen lohdullisia oppeja? Mitä pahaa ja hairahdusta on siinä, että ihmiset kuolevat avutta tautiin, kun niin helppo on aineellisesti heitä auttaa, ja minä annan heille lääkkeitä, sairashuoneen, ja vanhuuden turvan? Ja eikö se ole kouraantuntuva ja epäilemätön hyvä työ, että talonpoika muijineen, lapsineen, joilla ei ole päivän eikä yön rauhaa, saa minulta lepo- ja joutoaikaa? ... — puheli Pierre hätäisesti ja tapaillen. — Ja näin tein, joskin huonosti, joskin vähässä määrässä, mutta jotain toki tein tämän hyväksi, ja te ette mitenkään saa minua luopumaan vakaumuksesta, että tekemäni on hyvää, enkä sitäkään usko, että toisin näistä asioista ajattelisitte. Mutta pääasia, — jatkoi Pierre, — minäpä tiedän ja tiedän varmasti, että nautinto tämän hyvän tekemisestä on ainoa todellinen elämän onni.

— Niin, jos kysymys asetetaan tälle kannalle, on se toista, — sanoi ruhtinas Andrei. — Minä rakennan taloa, viljelen puutarhaa ja sinä — perustat sairashuoneita. Kummankin työ voi olla hyvää ajanvietettä. Mutta mikä on oikeata, mikä hyvää — jätä se sen arvosteltavaksi, joka kaikki tietää, mutta älä meidän. No, tahdot riidellä, — hän lisäsi, — annappa tulla.

He nousivat pöydästä ja menivät istumaan kuistille.

— No, riidelkäämme sitten, — sanoi ruhtinas Andrei. — Sinä puhut kouluista, — jatkoi hän, taivuttaen sormeaan, — opetuksista ja niin poispäin, se on, tahdot ohjata tuon, — hän näytti talonpoikaa, joka lakki kourassa kulki heidän ohitseen, — hänen eläimellisestä tilastaan, ja herättää hänessä siveellisiä tarpeita, mutta minusta näyttää, että ainoa mahdollinen onni on — eläimellinen onni, — ja sen sinä tahdot häneltä ryöstää. Minä kadehdin häntä ja sinä tahdot tehdä hänet minuksi, antamatta hänelle minun käytettävissäni olevia elämisen keinoja. Sitten sanot: on huojennettava hänen työtaakkaansa. Mutta minun mielestäni ruumiillinen työ on hänelle yhtä välttämätön, yhtäläinen olemisen ehto, kuin minulle ja sinulle järjen työ. Sinä et voi olla ajattelematta. Minä panen maata kello 3:n aikaan, ajatukset täyttävät pääni, enkä voi nukkua, kieriskelen vuoteella aamuun saakka enkä nuku siksi, että ajattelen, enkä voi olla ajattelematta, kuten ei hänkään voi olla kyntämättä, niittämättä; muuten menee hän kapakkaan tai sairastuu, samoin kuin en minä voi kestää hänen hirveätä ruumiillista työtään, vaan kuolla kuperrun viikon kuluttua, samoin ei hänkään kestä minun ruumiillista joutilaisuuttani; hän lihoo suunnattomasti ja kuolee. Kolmanneksi, — mitäs sinä taas vielä sanoitkaan? — Ruhtinas Andrei taivutti kolmannen sormen. — Ah, niin, sairashuoneita ja lääkkeitä. Hän saa halvauksen, on kuolemaisillaan, mutta sinä isket suonta, ja parannat hänet. Hän raatustaa raajarikkona kymmenen vuotta kaikkien taakkana. Paljon rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa on hänen kuolla. Toisia syntyy, ja onpa niitä muutenkin paljon. Jospa säälittelisit, että sinulta meni työmies, — jona minä häntä pidän, mutta rakkaudesta häneen tahdot hänen parantaa. Mutta ei hän sitä tarvitse. Niin, ja siksi toiseksi, on pelkkää mielikuvitusta, että lääketiede olisi koskaan ketään parantanut! Tappaa — sen tekee! — hän sanoi, häijyn ilkeästi kasvojaan rypistäen ja kääntyen Pierrestä.

Ruhtinas Andrei lausuili ajatuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, että selvästi huomasi hänen näitä asioita monasti miettineen, ja hän puhui mielellään ja vinhaan, kuten ihminen, joka pitkään aikaan ei ole saanut puhua. Mitä toivottomammaksi hänen arvostelunsa kävivät sitä elokkaimmiksi kävivät hänen kasvonsa.

— Ah, se on kauheata, kauheata! — sanoi Pierre. — En vain käsittää, miten on mahdollista niin ajatellen elää. Minullakin oli sellaisia hetkiä, aivan hiljan, Moskovassa ja matkoilla ollessani, mutta silloin siihen määrään masennun, etten eläväni tunne, kaikki on minusta inhottavaa ... etenkin minä itse. Silloin en syö, en peseydy... No, entäs te?