Ruhtinatar Maria istui sinä hetkenä, jolloin Rostof saatettiin hänen luokseen, masentuneena ja voimattomana salissa. Hän ei jaksanut käsittää, ken tulija oli, mitä varten tuli ja miten hänen itsensä käy. Vaan huomattuaan tulijalla venäläiset kasvot ja pitäen häntä tavasta, jolla hän oli astunut sisään, ja hänen ensimäisistä lausumistaan sanoista oman maan miehenä, loi ruhtinatar Maria häneen syvän, säteilevän katseensa ja alkoi puhua katkonaisella, mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä. Rostovista tuntui tämä kohtaus jonkunverran romanttiselta. "Turvaton, surun murtama neito, joka on jätetty oman onnensa nojaan raakojen, kapinallisten musikkojen käsiin! Ja mikä kohtalon oikku onkaan heittänyt minut tänne!" ajatteli Rostof ruhtinatarta kuunnellessaan ja häneen katsoessaan. "Mikä lempeys ja jalous hänen piirteissään ja sanoissaan!" ajatteli hän kuunnellessaan ruhtinattaren arkaa kertomusta.
Kun ruhtinatar alkoi kertoa, että kaikki oli tapahtunut hänen isänsä hautajaisten jälkeisenä päivänä, rupesi hänen äänensä värisemään. Hän käännähti hieman poispäin, vaan sitte, peläten, ettei Rostof millään tavalla luulisi hänen sanojensa tarkottavan liikuttaa Rostovin sydäntä, hän katsahti upseeriin kysyvän säikähtyneenä. Rostovin silmiin oli kiertynyt kyyneleitä. Ruhtinatar Maria huomasi sen ja katsoi Rostoviin kiitollisena sillä säteilevällä katseellaan, joka pakotti unohtamaan hänen kasvojensa rumuuden.
— En kykene ilmaisemaan, ruhtinatar, miten onnelliseksi tunnen itseni siitä, että sattumalta jouduin tänne ja että olen tilaisuudessa osottamaan teille palvelustani, — sanoi Rostof nousten. — Suvaitkaa lähteä ja minä takaan teille kunniani kautta, ettei ainoakaan ihminen uskalla tuottaa teille ikävyyttä, jos vain sallitte, että lähden teitä saattamaan, — ja kunnioittavasti kumartaen, kuten kumarretaan naisille, joissa on kuninkaallista verta, hän suuntasi askeleensa ovelle.
Kunnioittavalla esiintymisellään Rostof aivan kuin osotti, että vaikka hän pitäisikin tuttavuutta ruhtinattaren kanssa onnena, ei hän halunnut käyttää hyväkseen ruhtinattaren onnetonta asemaa lähentyäkseen häntä.
Ruhtinatar Maria oivalsi tämän hienotunteisuuden ja pani sille suurta arvoa.
— Olen hyvin, hyvin kiitollinen, — sanoi ruhtinatar hänelle ranskaksi, — ja toivon, että kaikki se on ollut vain väärinkäsitystä ja ettei kukaan ollut siihen syyssä. — Ruhtinatar herahti yht'äkkiä itkemään. — Suokaa minulle anteeksi, — sanoi hän.
Rostovin kasvot rypistyivät, hän kumarsi syvään vielä kerran ja läksi.
XIV.
— No, oliko kaunis? Ei veikkoseni, minun punapukuiseni se vasta jotain on ja Dunjasha on hänen nimensä...