— Odottakaa hetkinen, — vastasi adjutantti, joka samassa kiisi erään niityllä seisovan paksun everstin luo, sanoi tälle jotain ja palasi sitte takasin Pierren luo.
— Miksi te olette tulleet tänne, kreivi? — kysyi hän hymyillen Pierreitä. — Uteliaisuudestako?
— Niin, niin, — vastasi Pierre.
Samassa kiersi adjutantti hevostaan syrjään ja ratsasti etemmä.
— Täällä ei Luojan kiitos ole mitään hätää — sanoi adjutantti, — vaan Bagrationilla käy vasemmalla siivellä tuima ryske.
— Niinkö? — virkkoi Pierre. — Missä päin?
— Lähtekää kanssani kummulle. Sieltä näemme. Meidän patterissamme menee vielä mukiin, — sanoi adjutantti.
— Lähdetään vain, — vastasi Pierre ympärilleen katsellen ja etsien silmillään ratsupalvelijaansa.
Nyt vasta näki Pierre ensi kerran haavottuneita, joista osa kompuroi jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla niityllä, jossa oli lemuavia heinärukoja ja jolla hän oli eilen ajanut, virui eräs sotamies pää pahasti retkallaan, liikkumattomana ja päähine syrjään singahtaneena.
— Miksi tuota ei ole korjattu? — alkoi Pierre, mutta huomattuaan adjutantin vilkasevan samannepäin ankaran näköisenä ei Pierre sanonut ajatustaan loppuun.