Kun Pierre ei löytänyt ratsupalvelijaansa, läksi hän yksin adjutantin kanssa ratsastamaan alavaa niittyä pitkin Rajevskin kukkulalle. Pierren hevonen jäi vähäväliä jälelle adjutantista.
— Te, kreivi, ette varmaankaan ole tottuneet ratsastamaan? — virkkoi adjutantti.
— Meneehän tämä kyllä mukiin, mutta hevonen näkyy jostain syystä hypähtelevän, — sanoi Pierre ihmetellen.
— Hoo!... Sehän on haavottunut, — virkkoi adjutantti, — oikea etujalka polven yläpuolelta. Luoti varmaankin on katkaissut. Onnittelen, kreivi le baptême du feu.[136]
Ratsastettuaan savussa kuudennen armeijaosaston halki tykistön jälestä, joka oli siirretty etualalle ja joka ammuskeli kiivaasti, tulivat he erääseen metsikköön. Metsikössä oli viileää, hiljaista ja syksyn haju. Pierre ja adjutantti laskeutuivat hevosiltaan ja nousivat jalkasin mäelle.
— Onko kenraali täällä? — kysyi adjutantti päästyään kummun juurelle.
— Oli äskenikään, vaan läksi tuonne, — vastattiin hänelle oikealle osottaen.
Adjutantti katsahti Pierreen aivan kuin ymmällä, mihin nyt veisi hänet.
— Älkää olko millännekään, — sanoi Pierre. — Jos saa, niin nousen kummulle.
— Menkää vain, sieltä näkee kaikki eikä ole kovin vaarallistakaan. Minä tulen sitte teitä hakemaan.