Napoleon nousi, kutsui luokseen Caulaincourtin ja Berthierin ja rupesi puhelemaan näiden kanssa asioista, jotka eivät koskeneet taistelua.
Keskellä keskustelua, joka alkoi kiinnittää Napoleonin mieltä, kääntyivät Berthierin silmät erääseen kenraaliin, joka hikisellä ratsulla nelisti seurueineen kumpua kohti. Tulija oli Belliard. Laskeuduttuaan ratsunsa selästä tuli hän nopein askelin keisarin luo ja alkoi kovalla, rohkealla äänellä todistaa, miten välttämättömiä apujoukot olivat. Hän vannoi kunniansa kautta, että venäläiset ovat tuhon omia, jos keisari antaa vielä divisioonan.
Napoleon nytkäytti olkapäitään ja mitään vastaamatta jatkoi kävelyään. Belliard rupesi kovaäänisesti ja vilkkaasti keskustelemaan seurueen kenraalien kanssa jotka keräytyivät hänen ympärilleen.
— Te olette liian tulinen, Belliard, — sanoi Napoleon mennen taas kenraalin luo. — Helppo on erehtyä taistelun tuoksinassa. Menkää takasin ja katsokaa miten asiat ovat ja tulkaa sitte uudelleen tänne.
Belliard ei ollut vielä ehtinyt kadota näkyvistä, kun toiselta taholta kiisi uusi lähetti taistelutantereelta.
— Eh bien qu'est ce qu'il y a?[139] — sanoi Napoleon äänellä, josta kuulosti lakkaamattomasta häiritsemisestä johtunut äreys.
— Sire, le Prince...[140] — alkoi adjutantti.
— Pyytää apuväkeä? — virkkoi Napoleon vihaisesti viitaten kädellään.
Adjutantti kumarsi myöntävästi ja alkoi esittää asiaansa, mutta keisari kääntyi selin, otti pari askelta, pysähtyi, kääntyi takasin ja kutsui Berthierin.
— Täytyy antaa varaväkeä! — sanoi hän hieman käsiään heilauttaen. — Kenet sinne lähettäisi, mitä arvelette? — kysyi hän Berthieriltä, tuolta vison que j'ai fait aigle,[141] kuten hän Berthieriä sittemmin kutsui.