— Hallitsija lähettäköön Clapareden divisioonan, — sanoi Berthier, joka muisti ulkoa kaikki divisioonat, rykmentit ja pataljoonat.
Napoleon nyökäytti myöntävästi päätään.
Adjutantti ratsasti Clapareden divisioonaan. Muutamien minuuttien kuluttua läksi nuori kaarti liikkeelle paikaltaan erään kummun takaa, missä se oli ollut. Napoleon katsoi ääneti samaan suuntaan.
— Ei, — sanoi hän äkkiä Berthierille, — en voi lähettää Claparedeä. Lähettäkää Friantin divisioona.
Vaikkei ollut mitään etua siitä, että Clapareden asemasta lähetettäisiin Friantin divisioona, vaan Clapareden käännyttämisestä takasin ja Friantin lähettämisestä hänen asemastaan koituisi sen sijaan silminnähtävästi turhaa ajan viivytystä, täytettiin tämä käsky kuitenkin täsmällisesti. Napoleon ei huomannut, että hän näytteli joukkojensa suhteen samallaista osaa kuin lääkäri, joka lääkkeillään vain ehkäisee parantumista, — osaa, jonka hän käsitti juurta jaksain ja jota hän osasi oikein arvostella.
Friantin divisioona katosi taistelun savuun samoin kuin muutkin. Adjutantteja saapui myötäänsä mikä miltäkin taholta ja kaikki puhuivat aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta samasta asiasta. Kaikki pyysivät apuväkeä ja kaikki kertoivat, että venäläiset pysyvät paikoillaan ja syytävät un feu d'enfer,[142] joka saa hupenemaan ranskalaisten joukot.
Napoleon istui ajatuksissaan kenttätuolilla.
Aamusta asti nälissään ollut m-r de Beausset, joka piti matkustelemisesta, tuli keisarin luo ja rohkeni kunnioittavasti esittää hänen majesteetilleen, että syötäisiin aamiaista.
— Toivon, että jo nyt voin onnitella teidän majesteettianne voiton johdosta, — sanoi hän.
Mitään vastaamatta pudisti Napoleon päätään kieltävästi. Otaksuen, että päänpudistus koski voittoa eikä aamiaista, uskalsi m-r de Beausset huomauttaa leikillisen kunnioittavasti, ettei maailmassa voi olla semmoisia syitä, jotka voisivat estää syömästä aamiaista, kun sen voi tehdä.