— Allez vous[143] — sanoi Napoleon äkkiä synkästi ja kääntyi poispäin.

Säälin, katumuksen ja riemun autuaallinen hymy säteili herra Beaussetin kasvoilla, kun hän hiipivin askelin poistui muiden kenraalien pariin.

Napoleonia vaivasi raskas tunne, joka oli samallainen kuin se, jota aina tuntee onnellinen pelaaja, joka silmittömästi on syytänyt rahojaan, aina voittanut, vaan yhtäkkiä juuri silloin, kun hän on tarkoin laskenut kaikki pelin satunnaiset mahdollisuudet, tuntee, että kuta perinpohjaisemmin hän on punninnut sen kulun, sitä varmempi on hänen tappionsa.

Sotaväki oli sama, kenraalit samat, samat olivat varustukset, sama oli suunnitelma, sama myöskin proclamation courte et énergique; hän itse oli entinen ja sen hän tiesi; hän tiesi lisäksi, että hän nyt oli paljoa kokeneempi ja taitavampi kuin ennen; vihollinenkin oli sama kuin Austerlitzissa ja Friedlandissa, — mutta ankara kädenviittaus kuoli salaperäisen raukeasti.

Kaikki entiset temput, jotka ennen olivat tavallisesti menestyneet: patterien sijoitus yhteen kohtaan, varajoukkojen ryntäys rintaman murtamiseksi ja ratsuväen des hommes de fer[144] ryntäys, — kaikkia näitä temppuja oli jo koeteltu, mutta voittoa ei vain kuulunut, vaan sen sijaan tuli toinen toisensa perästä tuomaan viestejä kaatuneista ja haavottuneista kenraaleista, apuväen välttämättömyydestä, mahdottomuudesta lannistaa venäläisiä ja sotajoukkojen hajoamistilasta.

Ennen oli parin kolmen käskyn, parin kolmen lauseen perästä kiitänyt marsalkkoja ja adjutantteja riemuitsevin kasvoin onnittelemaan ja ilmottamaan saaduista voitonmerkeistä: vangeista, joita oli armeija-osastoittain, des faissceaux de drapeaux et d'aigles ennemis,[145] tykeistä, kuormastoista — ja Murat oli pyytänyt vain lupaa laskea ratsuväki kokoamaan kuormastoja. Niin oli tapahtunut Lodin, Maréngon, Arcolen, Jenan, Austerlitzin, Wagramin ynnä muissa, ynnä muissa taisteluissa. Nyt oli jokin kumma käynyt hänen joukoilleen.

Vaikka saapui tieto fleschien vallottamisesta, huomasi Napoleon, ettei tämä ollut sitä, ei lähipitäenkään sitä, mitä aina ennen oli tapahtunut hänen taisteluissaan. Hän huomasi, että sama tunne, joka vaivasi häntä itseään, vaivasi myöskin kaikkia häntä ympäröiviä henkilöitä, jotka olivat kokeneita taistelun johtajia. Kaikki kasvot olivat surullisia, kaikkien silmät karttoivat toisiaan. Beausset oli ainoa, joka ei pystynyt käsittämään sitä, mikä parhaillaan oli tekeillä. Napoleon taas tiesi hyvästi pitkästä sotakokemuksestaan, mitä merkitsivät 8 tuntia kestäneet suuret pommitukset, jotka eivät olleet tuottaneet ryntääjille voittoa. Hän tiesi että se oli melkein samaa kuin menetetty taistelu ja että pieninkin sattuma voisi nyt — jolloin oli tultu taistelun häälyvimmälle kohdalle — voisi tuhota hänet ja hänen sotajoukkonsa.

Kun hän vaelsi ajatuksissaan tämän kummallisen Venäjän sotaretken kaikkien kohtien läpi, jossa ei oltu voitettu ainoatakaan taistelua, jossa kahteen kuukauteen ei oltu anastettu lippuja, ei tykkejä eikä vankeja armeija-osastoittain, kun hän katsoi itseään ympäröivien henkilöiden umpimielisiin, surullisiin kasvoihin ja kuunteli tiedonantoja siitä, että venäläiset yhä pitävät puoliaan, — valtasi hänet hirveä tunne, tunne semmoinen, joka toisinaan valtaa ihmisen unennäöissä ja hänen päänsä nousi täyteen ajatuksia satunnaisista mahdollisuuksista, jotka voivat syöstä hänet tuhoon. Venäläiset voivat hyökätä hänen vasemman siipensä kimppuun; voivat murtaa hänen keskustansa; harhaluoti voi surmata hänet itsensä. Kaikki tämä oli mahdollista. Entisissä taisteluissaan hän oli punninnut vain menestymisen satunnaisia mahdollisuuksia, nyt sitä vastoin tulvi hänen mieleensä lukemattomien onnettomien mahdollisuuksien sarjoja ja hän odotti niitä kaikkia. Niin, nyt tuntui kuin unessa, jolloin ihminen näkee ilkiön käyvän kimppuunsa ja hän on iskevinään tuota vihollistaan niin väkevästi, että sen täytyy sortua hänen iskustaan, vaan tunteekin samassa, että hänen kätensä painuu voimattomana ja kepeänä kuin riepu ja varman kuoleman kauhu valtaa silloin onnettoman ihmisen.

Se tieto, että venäläiset ovat käyneet Ranskan armeijan vasemman siiven kimppuun, herätti Napoleonissa tämän kauhun. Hän istui ääneti kummun juurella kenttätuolillaan pää painuksissa ja kyynärpäät polvia vasten. Berthier tuli hänen luokseen ja esitti tehtäväksi retken pitkin rintamaa, jotta omin silmin nähtäisiin, millä kannalla asiat olivat.

— Mitä? Mitä te sanotte? — virkkoi Napoleon. — Käskekää tuomaan minulle hevonen.