Hän nousi satulaan ja läksi Semenovskojeen. Kautta koko sen alan, jolla Napoleon liikkui, näkyi verkkaan haihtuvan ruudinsavun seasta sekä yksittäin että läjittäin verilätäköissä viruvia miehiä ja hevosia. Näin kauheata jälkeä ja näin suurta kaatuneiden paljoutta niin pienellä alalla ei Napoleon ollut vielä koskaan nähnyt eikä myöskään yksikään hänen kenraaleistaan. Tykkien jyminä, joka oli taukoamatta soinut kokonaista 10 tuntia ja tyyten lyönyt lamaan kuulohermot, loi näylle erityisen vaikuttavuuden leiman (kuten musiikki liikkumattomia kuvaryhmiä näytettäissä). Napoleon saapui Semenovskojen kunnaalle ja näki savun läpi sankkoja sotamiesrivejä, joiden univormujen värit olivat outoja hänen silmälleen. Ne olivat venäläisiä.
Venäläiset seisoivat tihein rivein Semenovskojen takana ja heidän tykkinsä mylvivät herkeämättä ja tupruttivat savua pitkin rintamaa. Taistelua ei enää ollut. Jatkui vain surmaamista, joka ei voinut viedä mihinkään tulokseen venäläisiä enemmän kuin ranskalaisiakaan. Napoleon pysäytti hevosensa ja vaipui taas mietteisiinsä, joista hänet herätti Berthier; hän ei voinut pysähdyttää liikettä, joka kiehui hänen edessään ja ympärillään ja jota pidettiin hänen johtamanaan ja hänestä riippuvana ja tämä liike tuntui hänestä ensi kertaa onnistumattomuuden tähden tarpeettomalta ja kauhealta.
Eräs kenraali ratsasti Napoleonin luo ja uskalsi ehdottaa, että hän käskisi johtaa taisteluun vanhan kaartin. Ney ja Berthier, jotka seisoivat Napoleonin vieressä, vaihtoivat keskenään katseita ja hymyilivät halveksuvasti kenraalin mielettömälle ehdotukselle.
Napoleon laski päänsä alas ja oli kauan aikaa vaiti.
— A huit cent lieux de France je ne ferai pas démolir ma garde![146] — sanoi hän, käänsi hevosensa ympäri ja läksi takasin Shevardinoon.
XXXV.
Kutusof istui harmaa pää kumarassa ja raskas ruumis kyyhällään matolla peitetyllä penkillä, sillä samalla paikalla, jossa Pierre oli hänet nähnyt aamulla. Hän ei antanut minkäänlaisia määräyksiä, vaan ainoastaan joko suostui tai oli suostumatta siihen, mitä hänelle esitettiin.
"Niin, niin, tehkää se", vastaili hän minkä minkinlaisiin ehdotuksiin. "Niin, niin, ratsastappas, veikkonen, katsomaan", sanoi hän milloin yhdelle milloin toiselle seuralaisistaan; tahi: "ei, ei tarvitse, parempi on odottaa", puheli hän. Hän kuunteli tuodut tiedot ja antoi käskyjä silloin, kun hänen alaisensa niitä vaativat; mutta tietoja kuunnellessaan ei hän näyttänyt kiinnittävän huomiota niiden sanojen sisällykseen, joita hänelle lausuttiin, vaan jokin muu tiedontuojien kasvojen ilmeessä ja puheen sävyssä kiinnitti hänen mieltään. Hän tiesi pitkällisestä sotakokemuksesta ja käsitti vanhana miehenä, että yhden henkilön on mahdoton johtaa satoja tuhansia henkensä edestä kamppailevia miehiä ja tiesi niinikään, että taistelun kohtaloa eivät ratkaise ylipäällikön määräykset, ei paikka, jossa sotaväki on, ei tykkien eikä surmansa saaneiden lukumäärä, vaan se saavuttamaton voima, jota sanotaan sotaväen hengeksi ja hän piti silmällä tätä voimaa ja johti sitä, mikäli se oli hänen vallassaan.
Kutusovin yleisenä kasvojen ilmeenä oli tarkkaava levollinen huomio ja jännitys, joka tuskin kykeni voittamaan raukean ja vanhan ruumiin väsymystä.