Napoleon asetti Balashevin päivällispöydässä viereensä ja kohteli häntä ei ainoastaan ystävällisesti, vaan niin kuin olisi pitänyt Balasheviakin omana hovimiehenään, henkilönä, joka hyväksyi hänen suunnitelmansa ja aikeensa ja jonka piti iloita hänen menestyksestään. Muun keskustelun ohessa hän alkoi puhua myöskin Moskovasta, kyseli Balashevilta Venäjän pääkaupunkia eikä ainoastaan uteliaan matkailijan tavoin, joka tiedustelee uusia seutuja, joissa hän aikoo käydä, vaan aivan kuin vakuutettuna siitä, että Balashevin venäläisenä miehenä pitäisi tuntea ääretöntä mielihyvää tuosta tiedustelusta.
— Paljoko on Moskovassa asukkaita, paljoko taloja? Onko totta, että Moskovaa kutsutaan Moscou le sainte![30] Paljoko kirkkoja on Moskovassa? — kyseli hän.
Ja vastaukseen, että kirkkoja on kolmatta sataa, sanoi hän:
— Miksi mokoma paljous kirkkoja?
— Venäläiset ovat hyvin uskonnollisia, — vastasi Balashef.
— Luostarien ja kirkkojen suuri paljous on muuten merkki siitä, että kansa on takapajulla, — sanoi Napoleon katsahtaen Caulaincourtiin, miten tämä arvostelisi hänen väitettään.
Balashef rohkeni kunnioittavasti olla erimieltä Ranskan keisarin käsityksestä.
— Kussakin maassa ovat omat tapansa, — sanoi hän.
— Mutta ei missään muualla Europassa tavata semmoista, — huomautti Napoleon.
— Anteeksi, Teidän Majesteettinne, — sanoi Balashef, — paitsi Venäjällä on myöskin Espanjassa yhtä paljon luostaria ja kirkkoja.