Tätä Balashevin vastausta, jossa oli vihjaus ranskalaisten äskettäin kärsimään tappioon Espanjassa, pidettiin erittäin sattuvana, kuten Balashef kertoi, keisari Aleksanterin hovissa, mutta nyt Napoleonin päivällispöydässä ei se ollut mistään kotosin ja haihtui huomaamattomiin.
Herrojen marsalkkojen välinpitämättömistä ja kahdenvaiheilla olevista kasvoista näki, etteivät he oivaltaneet, mikä vastauksessa oli sukkelaa. "Jos siinä olikin jotain sukkelaa, niin emme sitä käsittäneet tai se oli sitte kömpelö sukkeluus", puhuivat marsalkkojen kasvot. Niin vähän välitettiin Balashevin vastauksesta, ettei Napoleon sitä edes huomannutkaan ja hän kysyi Balashevilta huolettomasti, minkä kaupunkien kautta meni täältä tie Moskovaan. Balashef, joka koko päivällisten ajan oli hyvin varuillaan, vastasi, että comme tout chemin mène à Rome, tout chemin mène à Moscou,[31] että on koko joukko teitä ja että "niiden eri teiden joukossa on tie Pultavaan, jonka Kaarle XII oli valinnut", — sanoi Balashef ja vasten tahtoaan hätkähti tyytyväisyydestä onnistuneen vastauksensa johdosta. Vaan eipä oikein ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja Balashef, kun Caulaincourt samassa rupesi puhelemaan Pietarista Moskovaan vievien teiden kehnoudesta ja pietarilaisista muistoistaan.
Päivällisen jälkeen siirryttiin juomaan kahvia Napoleonin kabinettiin, joka neljä päivää sitte oli ollut keisari Aleksanterin kabinettina. Napoleon istuutui sevresiläistä kahvikuppiaan hämmentäen ja osotti Balasheville tuolin, joka oli hänen vieressään.
Päivällisen jälkeen valtaa ihmisen eräänlainen mielentila, joka kaikkia järkisyitä voimakkaimmin pakottaa hänet tuntemaan tyytyväisyyttä itseensä ja pitämään kaikkia ystävinään. Napoleon oli nyt tuossa mielentilassa. Hänestä tuntui, että hänen ympärillään oli henkilöjä, jotka jumaloivat häntä. Hän oli vakuutettu, että Balashevkin hänen päivällistensä jälkeen oli hänen ystävänsä ja jumaloitsijansa. Napoleon kääntyi häneen miellyttävästi, vain hieman ivallisesti hymyillen.
— Tämä on sama huone, kuten minulle on kerrottu, jossa keisari Aleksanteri asui. Eikö teistä tunnu omituiselta, kenraali? — sanoi hän nähtävästi epäilemättä, etteivät hänen sanansa miellyttäneet hänen puhetoveriaan, koska ne todistivat hänen, Napoleonin, etevämmyyden Aleksanterin rinnalla.
Balashef ei osannut virkkaa tähän mitään, vaan ääneti painoi päänsä alas.
— Niin, tässä huoneessa neuvotteli neljä päivää sitte Wintzingerode ja Stein, — jatkoi Napoleon terävästi, itsetietoisesti hymyillen. — Yksi asia on kuitenkin olemassa, jota minä en käsitä, — sanoi hän, — ja se on se, että keisari Aleksanteri on koonnut ympärilleen kaikki minun persoonalliset vihamieheni. Sitä minä en ... käsitä. Eikö hänen mieleensä ole johtunut, että minä voin tehdä samoin? — kysäsi hän Balashevilta ja tämä muisto näytti sysäävän hänet takasin aamullisen vihansa tuoreille jälille.
— Ja tietäköön hän, että minä teen sen, — sanoi Napoleon nousten seisomaan ja tyrkäten kuppia kädellään. — Minä ajan pois Saksasta hänen württembergiläiset, badenilaiset ja weimarilaiset sukulaisensa ... — niin, minä ajan heidät. Valmistakoon hän heille Venäjällä turvapaikan!
Balashef kumarsi päänsä alas ja osotti kasvoillaan, että hän haluaisi lähteä ja kuunteli vain siksi, ettei hän voinut olla kuuntelematta, mitä puhuttiin. Napoleon ei huomannut tätä. Hän ei kohdellut Balashevia vihollisensa lähettiläänä, vaan ihmisenä, joka nyt oli täydellisesti hänen vallassaan ja jonka täytyi iloita entisen herransa halventamisesta.
— Ja miksi keisari Aleksanteri on ottanut vastaan joukkojen päällikkyyden? Mitä hyötyä siitä on? Sota on minun ammattini, vaan hänen toimensa on — hallita eikä komentaa sotajoukkoja. Miksi on hän ottanut kannettavakseen semmoisen vastuunalaisuuden?