— Kaisarof! — huudahti Kutusof adjutantilleen. — Käy istumaan ja kirjota päiväkäsky huomispäiväksi. Ja sinä, — sanoi hän toiselle, — lähde rintamaan, ja ilmota, että huomenna me ryhdymme hyökkäämään.
Sillä välin kun keskustelua jatkui Rajevskin kanssa ja päiväkäskyä saneltiin, ehti Wolzogen palata Barclayn luota. Hän ilmoitti että Barclay de Tolly haluaisi saada kirjallisen vahvistuksen sotamarsalkan antamaan päiväkäskyyn.
Ja jonkin hämärän, salaperäisen siteen vaikutuksesta, jota sanotaan armeijan hengeksi ja joka muodostaa sodan tärkeimmän hermon, kiisivät Kutusovin sanat ja päiväkäsky huomisesta taistelusta yht'aikaa armeijan kaikkiin sopukkoihin.
Eivät suinkaan itse sanat eikä päiväkäsky kulkeutuneet tuon siteen viimeisten rivien kuuluviin. Ne puheet, jotka kulkivat suusta suuhun armeijan eri osissa, eivät olleet vähääkään Kutusovin lausumien sanojen kaltaisia, mutta hänen sanojensa merkitys levisi kaikkialle, sillä se, minkä Kutusof oli sanonut, ei johtunut konstikkaista mietelmistä, vaan tunteesta, joka vallitsi ylipäällikön rinnassa yhtä lämpimänä kuin kaikkien muidenkin venäläisten rinnassa.
Ja kun väki sai kuulla, että huomenna me puolestamme käymme vihollisen kimppuun ja kun se sai armeijan korkeimmista piireistä vahvistuksen siihen, mitä se tahtoi uskoa, tyyntyivät ja reipastuivat uupuneiden, horjuvien miesten mielet.
XXXVI.
Ruhtinas Andrein rykmentti oli varaväkenä, joka melkein klo 1 asti oli toimettomana seisonut Semenovskojen takana ankarassa tykkitulessa. Kahta käydessä siirrettiin rykmentti, joka oli menettänyt kolmatta sataa miestä, eteenpäin tallotulle kaurapellolle, sille Semenovskojen ja kumpupatterin väliselle alalle, jolla tänä päivänä oli tuhottu tuhansia ihmisiä ja jolle kahta käydessä suunnattiin kiihkeän keskitetty tuli muutamista sadoista vihollisen tykeistä.
Tältä paikaltaan poistumatta ja ainoatakaan laukausta ampumatta menetti rykmentti täällä vielä kolmannen osan miehistöstään. Etupuolelta ja varsinkin oikealta kuului sakean savun seasta tykkien mylvähdyksiä ja savun salaperäisistä uumenista singahteli myötäänsä vihaisesti sähiseviä luotia ja veltosti vinkuvia kranaattia. Toisinaan kului neljänneksen tuntia, jolloin kaikki luodit ja kranaatit huristivat yli aivan kuin suoden hetkisen levähdysaikaa, mutta toisinaan yhden ainoan minuutin kuluessa ruhjoutui riveistä useita miehiä, joten kaatuneiden korjaamista ja haavottuneiden kantamista kesti lakkaamatta.
Jokaisen uuden iskun perästä jäi niille, jotka eivät vielä olleet saaneet surmaansa, yhä vähemmän ja vähemmän hengissäpysymisen toivoa. Rykmentti seisoi pataljoonakolonnittain, kukin 300 askeleen päässä toisestaan, mutta siitä huolimatta vallitsi miehissä yksi ja yhteinen mieliala. Kaikki rykmentin miehet olivat yhtä vaiteliaita ja synkkiä. Harvoin kuului riveistä puhetta, ja jos sitä milloin kuului, vaimeni se heti, kun kuului luodin isku ja huuto: paarit! Suurimman osan aikaa istui rykmentin miehistö päällikköjen käskystä maassa. Ken otti lakin päästään, oikoi huolellisesti sen poimuja ja laittoi ne takasin paikoilleen; ken möyhensi kuivaa savea kämmeniensä välissä ja kiillotti sillä pistintään; ken venytteli remeliään ja siirsi tiukemmalle kannikkeen solkea; ken korjaili ja oikoi kurtistuneita jalkariepujaan, riisui jalkineensa ja veti ne takasin jalkaansa. Jotkut rakensivat pikkutaloja multakokkareista tai punoivat palmikkoja olensängistä. Kaikki näyttivät tyyten vaipuneilta näihin askareihinsa. Kun miehiä kaatui ja haavottui, kun paarijonot liikkuivat, kun meikäläisiä osastoja palasi taistelusta ja kun savun seasta häämötti suuria vihollisparvia, ei kukaan pannut näihin seikkoihin minkäänlaista huomiota. Kun taas tykistöä ja ratsuväkeä ajoi esiin ja näkyi meidän marssivia jalkajoukkoja, kuului kaikilta puolin hyväksyviä huomautuksia. Mutta kaikista suurin huomio kiintyi aivan syrjäseikkoihin, joilla ei ollut mitään tekemistä taistelun kanssa. Oli kuin noiden henkisesti nääntyneiden miesten huomiokyky olisi levännyt näissä tavallisissa elämän pikku tapahtumissa. Muuan tykistöpatteri ajoi rykmentin rintaman editse. Eräältä tykkilaatikkoa vetävältä hevoselta oli vetohihna jäänyt jalkojen väliin. "Hoi, katsokaa hevosta!... Korjatkaa! Kaatuu... Ah, eivät näe!" ... huudettiin yht'aikaa kaikkialta rykmentin riveistä. Toisen kerran herätti yleistä huomiota pieni, pahanpäiväinen, ruskea koira, joka häntä pökössä juosta haipatti rivien ohitse, päästi yht'äkkiä surkean ujelluksen säikähtyneenä lähelle iskeneestä tykinluodista ja livisti sitten häntä koipien välissä syrjään. Ympäri rykmenttiä kuului honotusta, vinkumista ja koiran ujelluksen matkimista. Mutta tämmöistä huvittelua kesti vain muutaman minuutin. Miehistö oli jo ollut yhdeksättä tuntia syömättä ja toimettomana kuoleman kauhu lakkaamatta silmien edessä ja kalpeat, synkät kasvot kalpenivat ja synkistyivät entisestään.