Ruhtinas Andrei oli yhtä synkkä ja kalpea kuin kaikki muutkin rykmentin miehet. Hän käveli edestakasin niityllä kaurapellon vieressä, kulki pellon laidasta toiseen pää kumarassa ja kädet ristissä selän takana. Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä komentamista. Kaikki tapahtui itsestään. Kaatuneita raahattiin rintaman taa, haavottuneita kannettiin korjuuseen, rivit hupenivat. Jos miehiä pistäytyi jonnekin riveistä, palasivat he kohta nopeasti takasin. Alussa ruhtinas Andrei, joka piti velvollisuutenaan herättää miehissään miehuutta omalla esimerkillään, kulki rivien keskessä, mutta sitte hän huomasi, ettei hän voinut opettaa heitä mihinkään eikä millään. Kaikki hänen sielunvoimansa samoin kuin jokaisen sotamiehenkin olivat tiedottomasti kohdistuneet siihen, ettei vain olisi tarvinnut kiintyä katsomaan sen aseman kauhuja, jossa he olivat. Hän kulki niityllä jalkojaan vedellen, heinänsänkeä penkoen ja katsellen pölyä, jota oli laskeutunut hänen saappailleen. Toisinaan hän liikkui pitkin askelin ja koetteli osua niittomiesten jättämiin jälkiin, toisinaan hän askeleitaan lukien laski, montako kertaa hänen oli kulettava niityn laidasta toiseen, jotta matkaa tulisi yksi virsta, toisinaan pysähtyi katsoa murjottamaan ojavarsilla kasvavaa koiruohoa, riipi kukintoja, rouhensi kukat kämmenissään ja veti sieramiinsa niiden väkevää tuoksuavaa lemua. Ajatusten eilisestä työstä ei ollut jäänyt mitään jälelle. Hän ei ajatellut mitään. Kuunteli vain väsynein korvin yhä noita samoja ääniä, joista selvään erotti luotien lennon laukausten jyminästä, katseli kyllästymiseen asti tuttuja 1:sen pataljoonan miesten kasvoja ja odotteli. "Tuossa taas ... taas meille!" ajatteli hän pysähtyen kuuntelemaan vinkunaa, jonka synnytti jokin savun ummesta lähenevä esine. "Yksi, kaksi! Vielä! Osui"... Hän pysähtyi ja tarkasti rivejä. "Ei, yli lensi. Mutta tuo sattui". Vaan taas painautui hän kävelemään ja koetti ottaa pitkiä askeleita, jotta olisi 16 askeleella päässyt niityn laitaan. Vinkuna ja isku! Viiden askeleen päässä hänestä ryöppysi kuiva multa, johon vilahti tykinluoti. Väkisinkin värisytti häntä. Hän katsahti taasen riveihin. Luultavasti vei usean; suuri miesjoukko keräytyi 2:sen pataljoonan luo.
— Herra adjutantti, — huudahti hän, — käskekää, etteivät kokoutuisi ryhmiin.
Täytettyään käskyn tuli adjutantti ruhtinas Andrein luo. Toiselta puolen ajoi pataljoonan komentaja.
"Väistykää!" kaikui erään sotamiehen hätäinen huudahdus ja aivan kuin maahan laskeutuva lintu, jonka siivet suhisevat vinhasta räpytyksestä humahti kranaatti kahden askeleen päähän ruhtinas Andreista pataljoonan komentajan hevosen viereen. Kysymättä, sopiko vai eikö sopinut osottaa kauhua, hirnahti hevonen ensimäisenä, teutaroi tuokioisen paikallaan, jotta majuri oli vähällä pudota satulasta ja laukkasi sitte syrjään. Hevosen kauhu tarttui miehiin.
— Pitkällenne! — kiljasi adjutantti, joka heittäytyi maahan.
Ruhtinas Andrei seisoi epäröiden paikallaan. Kranaatti savusi ja pyöri kuin hyrrä hänen ja pilkallaan olevan adjutantin välillä pellon ja niityn rajalla koiruohoryhelmän vieressä.
"Jokohan on surmani?" — ajatteli ruhtinas Andrei silmäillen aivan uusin, kateellisin katsein nurmea, koiruohoa ja savukierrettä, joka kiemurteli pyörivästä mustasta pallosta. "En voi, en tahdo kuolla, rakastan elämää, rakastan tuota nurmea, maata, ilmaa..." Näin ajatellessaan välähti myöskin hänen mieleensä, että häneen katsottiin.
— Ettekö häpeä, herra upseeri! — sanoi hän adjutantille. — Mikä...
Hän ei ehtinyt etemmä. Yht'äkkiä kuului räjähdys ja aivan kuin särkyneen astian sirpaleiden suhinaa, tulvahti ruudin tukehduttava katku, ruhtinas Andrei retkahti syrjään ja kaatui kädet pystyssä vatsalleen.
Muutamia upseeria lennähti hänen luokseen. Vatsan oikealla puolen oli nurmelle valunut suuri veriläiskä.