Tulta tehdessään vilkuivat sotamiehet Pierreen, asettivat sitten kattilan tulelle, rouhensivat siihen korppuja ja panivat sekaan rasvaa. Rasvaisen keitoksen mehes lemu sulautui savun hajuun. Pierre kohottautui ja huokasi. Sotamiehet, joita oli kolme, söivät Pierrestä välittämättä ja pakisivat keskenään.
— Keitä sinä olet? — kysyi äkkiä eräs sotamiehistä Pierreltä tarkottaen nähtävästi kysymyksellään samaa, mitä Pierrekin ajatteli, nimittäin: jos tahdot syödä, niin saat, mutta sano, oletko rehellinen mies.
— Minä? Minäkö? ... — kysyi Pierre, joka tunsi, että hänen oli välttämätöntä alentua mikäli mahdollista yhteiskunnallisesta asemastaan, jotta olisi voinut lähentyä sotamiehiä ja jotta nämä olisivat voineet häntä ymmärtää. — Minä olen oikeastaan nostoväen upseeri, mutta minun joukkoni ei ole täällä. Tulin taisteluun ja nyt olen kadottanut mieheni.
— Vai sillä tavalla! — sanoi eräs sotamiehistä.
Toinen sotamies pyöritti päätään.
— Ka, ala syödä ressua, jos mielesi tekee! — sanoi ensimäinen ja ojensi Pierrelle lusikan, jonka hän ensiksi nuoli.
Pierre siirtyi tulen ääreen ja alkoi syödä ressua, joka hänestä tuntui kaikista maukkaimmalle niistä ruuista, joita hän milloinkaan oli syönyt. Sillä aikaa kun hän ahneesti kattilan yli kyyristyneenä hamusi lusikan täyteisiä ja pisteli lusikallisen toisensa jälkeen, katselivat sotamiehet ääneti hänen kasvojaan, joita tulen leimut valaisivat.
— Mihin sinä olet menossa? Sano pois? — kysyi taas eräs sotamies.
— Moschaiskiin.
— Taidat olla herra.