— Niin olen.
— Mikäs on nimesi?
— Pjotr Kirillovitsh.
— No, Pjotr Kirillovitsh, aletaanpas lähteä, me saatamme sinua.
Sotamiehet läksivät Pierren kanssa säkkipimeässä Moschaiskia kohti.
Kukot lauloivat jo, kun he saapuivat Moschaiskiin ja alkoivat nousta kaupungin jyrkkää rinnettä. Sotamiesten kanssa kulkiessaan oli Pierre kokonaan unhottanut, että hänen majapaikkansa oli rinteen alla ja että hän jo oli kulkenut sen ohi eikä hän tätä olisi muuten muistanutkaan, sillä hän oli niin sekaisin, ellei häntä vastaan puolitiessä mäkeä olisi osunut hänen ratsupalvelijansa, joka oli etsiskellyt häntä ympäri kaupunkia ja joka nyt palasi takasin majapaikkaan. Ratsupalvelija tunsi Pierren tämän lakista, joka häämötti pimeydessä.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olemme olleet täydellisessä epätoivossa. Miksi te jalkasin? Mihinkä te sinne, tänne päin olkaa hyvä.
— Aivan niin, — sanoi Pierre.
Sotamiehet pysähtyivät.
— Taisitpa tavata omasi? — sanoi yksi heistä. — Noh, hyvästi nyt Pjotr Kirillovitsh, vai miten se oli?