— Tietysti, miksikäs ei, — sanoi hän.
Natasha nyökäytti hieman päätään ja meni nopein askelin Mavra Kusminitshnan luo, joka seisoi upseerin yli kumartuneena ja surkuttelevan osaaottavasti keskusteli hänen kanssaan.
— Saavat, sanoi hän, saavat! — virkkoi Natasha supattavalla äänellä.
Haavottuneen upseerin kärryt käännettiin Rostovien pihaan ja kymmenittäin muita alkoi kaupungin asukkaiden kutsusta kääntyä mikä mihinkin pihaan ja pysähtyä Povarskajan kadun talojen käytävien eteen. Natashasta näytti olevan mieleen tämä elämän tavallisen kulun ulkopuolella oleva puuhailu uusien ihmisten kanssa. Hän koetti yhdessä Mavra Kusminitshnan kanssa käännyttää omaan pihaansa mahdollisimman useita haavottuneita.
— Isälle täytyy kuitenkin ilmoittaa tästä, — sanoi Mavra Kusminitshna.
— Ei sillä ole mitään väliä! Me voimme yhdeksi päiväksi siirtyä vierashuoneeseen. Koko meidän puolemme voi luovuttaa heille.
— Kyllä te nyt, hyvä neiti, menette liian pitkälle! Vaikkapa vain syrjärakennukseen, kylmälle puolelle tai lapsenhoitajan puolelle aikoisi, pitäisi sekin kysyä.
— Saanhan minä kysyä!
Natasha riensi sisään ja astui varpaisillaan divaanihuoneen raollaan olevalle ovelle, jonka takaa lemusi etikan ja hokmannin tippojen haju.
— Nukutteko te, äiti?