— Vai unta tässä saisi! — virkkoi torkuksistaan heräävä kreivitär.
— Äiti kulta, — sanoi Natasha laskeutuen polvilleen äitinsä eteen ja asettaen kasvonsa lähelle äitinsä kasvoja. — Antakaa anteeksi, en tee koskaan enää sillä tavoin, minä herätin teidät. Minut lähetti Mavra Kusminitshna. Tuonne ulos ovat tuoneet haavottuneita upseereja. Suostutteko te? Heillä ei ole mihinkä päänsä kallistaisivat ja minä tiedän, että te suostutte, — puheli hän nopeasti yhteen hengenvetoon.
— Mitä upseeria? Keitä on tuotu? En käsitä mitään, — sanoi kreivitär.
Natasha naurahti, kreivitär hymähti myöskin raukeasti.
— Arvasinhan, että te suostutte... Minä menen siis sanomaan heille.
Suudeltuaan äitiään Natasha nousi ylös ja läksi. Salissa hän tapasi isänsä, joka äsken oli palannut kaupungilta ja tuonut sieltä huonoja uutisia.
— Kylläpä on viivytty! — virkkoi kreivi harmissaan. — Klubikin on jo kiinni ja poliisi lähtee kaupungista.
— Sanotteko te isä mitään siitä, että minä olen kutsunut haavottuneita meidän taloomme? — sanoi hänelle Natasha.
— Tulkoot vaan minun puolestani, — vastasi kreivi hajamielisesti. — Nyt ei ole siitä kysymys, vaan minä pyydän, ettei joutaviin asioihin aikaa hukattaisi, vaan autettaisiin tavaroiden kokoonpanoa ja lähtöä, lähtöä, lähtöä huomenna...
Ja kreivi antoi saman määräyksen palvelijoillekin. Päivällistä syödessä kertoi Petja, joka oli palannut hänkin kaupungilta, omia uutisiaan.