Kamaripalvelija poikkesi sitte kuormavaunujen luo, kurkisti sisään, pudisti päätään ja käski kuskin kääntämään pihaan, jonka jälkeen hän pysähtyi Mavra Kusminitshnan luo.
— Herra Jesus Kristus! — virkkoi viimemainittu. Hän ehdotti, että haavottunut vietäisiin herrastaloon.
— Herrasväki ei ole siitä milläänkään... — lisäsi hän.
Mutta kun täytyi karttaa nousua rappuja myöten ylös, saatettiin haavottunut sivurakennukseen ja asetettiin m-me Schossin entiseen huoneeseen. Haavottunut upseeri oli ruhtinas Andrei Bolkonski.
XV.
Valkeni Moskovan viimeinen päivä. Oli kirkas, eloisa syysilma. Päivä oli sunnuntai. Samoin kuin muinakin sunnuntaina kutsuivat nytkin kaikkien temppelien kellot aamujumalanpalvelukseen. Näytti, ettei kukaan vielä voinut aavistaa, mikä Moskovaa odotti.
Ainoastaan kaksi yleisen aseman viisaria osotti sitä tilaa, jossa Moskova oli: rahvas eli köyhien luokka ja tavaroiden hinnat. Tehtaiden työväkeä, palvelusväkeä ja musikkoja läksi tänä päivänä varhain aamulla Trigorille valtavan suurin laumoin, joissa näkyi virkamiehiä, seminaarinoppilaita ja aatelismiehiä. Kun joukko oli siellä jonkun aikaa odotellut eikä Rostoptshinia kuulunut tulevaksi ja kun oli tultu siihen johtopäätökseen, että Moskova luovutetaan, vyöryi väkijoukko ympäri Moskovaa ja hajaantui kapakkoihin ja ravintoloihin. Tämän päivän hinnatkin osottivat, millä kannalla asiat olivat. Aseiden, kullan, kärryjen ja hevosten hinnat nousivat nousemistaan, vaan muiden tavaroiden hinnat alenivat aimo vauhtia, niin että keskellä päivää tapahtui, että kalliita tavaroita, kuten verkaa, kuletettiin puolesta hinnasta, vaan musikan hevosesta maksettiin viisinsadoin ruplin. Huonekaluja, peiliä ja pronssitavaroita annettiin ilmaiseksi.
Rostovilaisten säntillisessä ja vanhassa talossa osottautui entisten elämänehtojen käänne hyvin heikosti. Palvelusväessä oli tapahtunut vain se muutos, että yöllä oli kadonnut kolme henkeä suuresta rahvaantuvasta, mutta mitään ei oltu varastettu. Ja hintoihin nähden oli huomattavissa vain se, että 30 hevoskuntaa, jotka olivat saapuneet maakylistä, muodosti niin suuren rikkauden, että monet sitä kadehtivat ja tarjosivat niistä Rostovilaisille suunnattomia rahasummia. Vaan ei siinä kyllä, että kuormahevosista tarjottiin suunnattomia rahoja, vaan eilisestä illasta ja syyskuun 1 p:n aamusta pitäen oli Rostovilaisten pihassa sitäpaitsi käynyt haavottuneiden upseerien y.m. vartavasten lähetettyjä palvelijoita ja laahautuipa itse haavottuneita upseeriakin, sekä Rostovilaisilla että naapuritalossa olevia, rukoilemaan Rostovilaisten palvelusväkeä, että he puuhaisivat heille hevosia, joilla pääsisivät lähtemään Moskovasta. Vaikka vouti, jonka puoleen näillä pyynnöillä käännyttiin, säälikin haavottuneita, kieltäytyi hän kuitenkin jyrkästi niihin suostumasta sanoen, ettei hän uskalla ilmottaa asiaa kreiville. Niin surkealta kuin tuntuikin jättää haavottuneet upseerit, oli kuitenkin päivänselvää, että jos olisi suostunut yhden pyyntöön, olisi pitänyt suostua toisenkin ja kaikkien pyyntöön, jopa luovuttaa lopulta omatkin ajoneuvot. Kolmellakymmenellä hevosella ei olisi voitu pelastaa kaikkia haavottuneita ja eihän yleisessä hädässä voinut olla pitämättä huolta itsestään ja omasta perheestään. Näin ajatteli vouti herransa puolesta.
Kun kreivi Ilja Andreitsh heräsi syyskuun 1 p:n aamulla, poistui hän makuuhuoneestaan varovasti, jottei olisi herättänyt vasta aamuyöstä nukkunutta kreivitärtä ja meni sinipunervassa, silkkisessä aamunutussaan ulkorapuille. Kuormat seisoivat pihalla valmiina lähtöön. Rappujen edessä odottivat matkavaunut. Vouti seisoi lähellä rappuja ja keskusteli erään vanhan upseerinpalvelijan ja nuoren, kalpean upseerin kanssa, joka kantoi kättään siteissä. Kun vouti huomasi kreivin, teki hän upseerille ja vanhukselle merkitsevän ja ankaran kädenliikkeen, jolla hän viittasi näitä poistumaan.