XXV.
Kello 9 aikaan aamulla, jolloin sotaväki jo oli marssinut kaupungin läpi, ei kukaan tullut enään kysymään kreiviltä määräyksiä. Kaikki, jotka vain voivat matkustaa, läksivät omin päinsä ja ne, jotka jäivät kaupunkiin päättivät muilta kyselemättä, mitä heidän oli tekeminen. Kreivi käski valjastamaan hevoset lähteäkseen Sokolnikiin. Hän istui synkkänä, kellankalpeana ja ääneti käsivarret ristissä kabinetissaan.
Jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu rauhallisena myrskyistä vapaana aikana, että hänen hallituksensa alainen asujamisto liikkuu ainoastaan hänen ponnistustensa avulla ja tässä oman välttämättömyytensä tietoisuudessa tuntee jokainen hallitusmies parhaimman palkinnon vaivoistaan ja ponnistuksistaan. On selvää, että jokaisesta peräsimessä olevasta hallitusmiehestä tuntuu niin kauvan kun historian meri päilyy tyynenä ja kun hän omasta vuotavasta veneestään käsin nojautuu sauvoimilleen kansan haahteen ja itsekin liikkuu, että se haaksi, jonka turvin hän kulkee liikkuu juuri hänen ponnistuksiensa avulla. Mutta tulla vain myrskyn, nousta ulapan kuohumaan ja lähteä itsensä haahden liikkeelle, silloin on erehtyminen mahdotonta. Haaksi liikkuu jykevää, riippumatonta kulkuaan, sauvoin ei ylety liikkeelle lähteneeseen haahteen ja ohjaaja muuttuu käskijän asemasta, voiman lähteestä mitättömäksi, hyödyttömäksi ja voimattomaksi ihmiseksi.
Rostoptshin tunsi tämän ja se juuri kuohutti hänen vihaansa.
Poliisimestari, jonka väkijoukko oli pysähdyttänyt, saapui yhtaikaa adjutantin kanssa, joka tuli sanomaan, että hevoset olivat valjaissa, kreivin luo. Molemmat olivat kalpeat ja kun poliisimestari oli ilmottanut täyttäneensä saamansa tehtävän, kertoi hän, että kreivin pihalla oli suunnaton väkijoukko, joka halusi nähdä kreiviä.
Sanaakaan vastaamatta nousi Rostoptshin ylös, meni nopein askelin upeaan, valoisaan vierashuoneeseensa, astui balkonin oven eteen, tarttui kahvaan, mutta laski siitä kuitenkin kätensä irti ja meni ikkunan ääreen, josta koko väkijoukko näkyi paremmin. Pitkä mies seisoi eturiveissä ja ankarin kasvoin kädellään huitoen puheli jotain. Veristynyt seppä seisoi hänen vieressään synkin kasvoin. Vaikka ikkunat olivat kiinni, kuului ulkoa äänten hälinää.
— Ovatko vaunut valmiit? — kysyi Rostoptshin poistuen ikkunan äärestä.
— Ovat, teidän ylhäisyytenne, — vastasi adjutantti.
Rostoptshin meni uudestaan balkonin oven eteen.
— Mitä ne oikeastaan tahtovat? — kysyi hän poliisimestarilta.