— Qui, mon cher ami, voilà les caprices de la fortune, — alkoi hän puhua. — Qui m'aurait dit que je serai soldat et capitaine de dragons au service de Bonaparte, comme nous l'appellions jadis. Et cependant me voilà à Moscou avec lui. Il faut vous dire, mon cher, — jatkoi hän semmoisen henkilön surullisella ja tasaisella äänellä, joka aikoo ruveta kertomaan pitkää tarinaa, — que notre nom est l'un des plus anciens de la France.[268]
Ja kapteeni kertoi Pierrelle ranskalaisen kevyellä lapsellisella avomielisyydellä esi-isistään, lapsuudestaan, poikavuosistaan ja miehistymisestään sekä kaikki sukulaisuus-, omaisuus- ja perhesuhteensa. "Ma pauvre mère" näytteli tietysti tärkeää osaa hänen kertomuksessaan.
— Mais tout ça ce n'est que la mise en scène de la vie, le fond s'est l'amour! L'amour! Nest-ce pas, m-r Pierre? — sanoi hän vilkastuen. — Encore un verre.[269]
Pierre joi taas ja täytti lasinsa kolmannen kerran.
— Oh! Les femmes, les femmes![270] — huudahti kapteeni ja katsoen Pierreen vetristynein silmin hän alkoi puhua rakkaudesta ja rakkausseikkailuistaan.
Näitä oli hyvin paljon, siitä ei ollut epäilemistäkään, kun katsoi upseerin tyytyväisiin ja kauneisiin kasvoihin ja näki sen juhlallisen eloisuuden, jolla hän puheli naisista. Siitä huolimatta, että kaikilla Ramballen rakkausjutuilla oli se likaisuuden luonne, jossa ranskalaiset näkevät rakkauden ehdotonta suloa ja runollisuutta, kerroskeli kapteeni juttunsa niin vilpittömän vakuuttavasti kuin yksistään hän olisi tuntenut ja kokenut rakkauden kaikki suloiset nautinnot ja hän kuvaili naisia niin houkuttelevasti, että Pierre kuunteli häntä mielenkiintoisesti.
Oli silminnähtävää, että l'amour, josta ranskalainen niin kovasti piti, ei ollut sitä alhaista eikä yksinkertaista lajia rakkautta, jota Pierre oli kerran tuntenut puolisoaan kohtaan eikä sitä hänen itsensä pingoittamaa romanttista rakkautta, jota hän tunsi Natashaa kohtaan (kumpaakin näitä lajia rakkautta halveksi Ramball yhtä paljon) — toinen oli l'amour des charretiers, toinen l'amour des nigauds[271] Se l'amour, jota ranskalainen ihaili, oli pääasiallisesti suhteiden luonnottomuudessa naiseen ja mielettömyyksien moninaisuudessa, jotka antoivat aistille sen suurimman sulouden.
Niinpä kertoi kapteeni liikuttavan tarinan rakkaudestaan erääseen hurmaavaan 35 vuotiseen markiisittareen ja samalla kertaa ihanaan, viattomaan 17 vuotiseen lapseen, hurmaavan markiisittaren tyttäreen. Äidin ja tyttären jalomielisyyden taistelu, joka oli päättynyt siten, että äiti uhraten itsensä oli esittänyt tyttärensä puolisoksi rakastajalleen, läikytti vielä nytkin kapteenin mieltä, vaikka se olikin enää vain kaukainen muisto. Sitte hän kertoi erään toisen tapauksen, jossa aviomies oli näytellyt rakastajan osaa, vaan hän (rakastaja) aviomiehen osaa ja muutamia hassunkurisia tapauksia souvenirs d'Allemagnesta, jossa asile merkitsee Unterkunft ja jossa les maris mangent de la choux croûte ja jossa les jeunes filles sont trop blondes.[272]
Viimeinen Puolassa tapahtunut seikkailu, joka vielä oli tuoreena kapteenin muistossa ja jonka hän kertoi vilkkain kädenliikkein ja hehkuvan punehtunein kasvoin, oli se, että hän oli pelastanut erään puolalaisen hengen (yleensä ilmenivät kapteenin kertomuksissa hengenpelastamiskohtaukset tiheään). Tämä puolalainen oli uskonut hänen haltuunsa hurmaavan puolisonsa (parisienne de coeur)[273] samaan aikaan, kuin hän itse oli astunut ranskalaisten palvelukseen. Kapteeni oli onnellinen, hurmaava puolatar tahtoi karata hänen kanssaan. Mutta jalomielisyyden tunne pakotti kapteenin palauttamaan vaimon tämän miehelle, jolloin hän oli sanonut viimemainitulle: je vous ai sauvé la vie et je sauvé votre honneur![274] Kun kapteeni toisti nämä sanat, pyyhki hän silmiään ja puisti itseään aivan kuin karkottaen itsestään heikkouden, joka hänet oli vallannut tätä liikuttavaa tapausta muistaessaan.
Kuten usein tapahtuu myöhäisenä illan hetkenä ja viinin vaikutuksesta, tarkkasi Pierre nytkin kuunnellessaan kapteenin kertomuksia kaikkea sitä, mitä kapteeni puheli, ymmärsi kaikki ja samalla kertaa piti silmällä monia omiakin muistojaan, jotka yhtäkkiä jostain syystä valveutuivat hänen mielessään. Kun hän kuunteli näitä rakkauden tarinoita, muistui hänen mieleensä aivan odottamatta hänen oma rakkautensa Natashaa kohtaan ja selaillen mielikuvituksessaan tämän rakkauden kuvia vertaili hän niitä ajatuksissaan Ramballen kertomuksiin. Seuratessaan kertomusta velvollisuuden taistelusta rakkauden kanssa näki Pierre edessään pienimmätkin yksityiskohdat viimeisestä kohtauksestaan Suharevin tornin luona rakkautensa esineen kanssa. Silloin tämä kohtaus ei ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Hän ei ollut edes kertaakaan muistellut sitä, mutta nyt hänestä tuntui, että tässä kohtauksessa oli ollut jotain hyvin merkillistä ja runollista.