— Minä rakastan teitä, — virkkoi ruhtinas Andrei.
— Antakaa anteeksi...
— Mitä anteeksi? — kysyi ruhtinas Andrei.
— Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, — virkkoi Natasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi entistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin siihen koskiessa.
— Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, — sanoi ruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän olisi nähnyt hänen silmänsä.
Nämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas Andreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat ja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne olivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän näki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului puhelua.
Pjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta, herätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan pakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli ääneti kyyhöttänyt penkillä.
— Mitäs tämä on? — kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. — Suvaitkaa poistua, neiti.
Samaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva kreivitär oli lähettänyt.
Natasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja palattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.