— Un enfant? — huusi ylhäältä eräs sotamies. — J'ai entendu piailler quelque chose an jardin. Peut-être c'est son moutard, au bon homme. Faut être humain, voyez vous...[281]
— Où est-il? Où est-il?[282] — kyseli Pierre.
— Par ici! Par ici![283] — huusi hänelle ranskalainen ikkunasta ja osotti rakennuksen takana olevaan puutarhaan päin. — Attendez, je vais des cendre.[284]
Hetkisen kuluttua hyppäsi alakerroksen ikkunasta mustasilmäinen ranskalainen, jolla oli omituinen läiskä poskessa ja ainoastaan paita päällä, kosketti Pierren olkapäähän ja juoksi tämän kanssa puutarhaan.
— Dépêchez vous, vous autres, — huudahti ranskalainen tovereilleen, — commence à faire chaud.[285]
Päästyään rakennuksen taa hiekotetulle käytävälle tempasi ranskalainen Pierreä kädestä ja osotti erästä penkkiä. Penkin alla lepäsi 3-vuotinen tyttönen vaaleanpunaisessa mekossa.
— Voila votre moutard. Ah, une petite, tant mieux, — sanoi ranskalainen. — A revoir, mon gros. Faut être humain. Nous sommes tous mortels, voyez-vous,[286] ja läiskäposkinen ranskalainen juoksi takasin toverinsa luo.
Ilosta melkein läkähtyen juoksi Pierre tyttösen luo ja aikoi ottaa lapsen syliinsä. Mutta kun tyttönen, joka oli riisitautinen, äitinsä muotoinen ja epämiellyttävän näköinen, huomasi oudon miehen, läksi hän itkussa suin juoksemaan karkuun. Pierre otti kuitenkin tyttösen kiinni ja nosti syliinsä. Lapsi kirkui haikean vihaisesti, rupesi kätösillään repimään itsestään irti Pierren käsiä ja sylkeä valuvalla suullaan pureksimaan niitä. Pierren valtasi kauhun ja inhon tunne, aivan samallainen kuin se, jota hän tunsi pieniin elukkoihin koskiessaan. Mutta Pierre pakotti itsensä pitämään lasta sylissään ja hän riensi sen kanssa suuren rakennuksen luo. Mutta samaa tietä oli mahdoton päästä takasin. Kun Aniska-tyttökään ei enää ollut näkyvissä, riensi Pierre säälin ja inhon tuntein rutistaen sekä painaen mahdollisimman hellästi rintaansa vasten surkeasti ruikuttavaa, märkää lasta, puutarhan kautta etsimään toista tietä.