Ja juostuaan pihan yli avasi hän lauta-aidassa olevan pikku portin, pysähtyi ja näytti Pierrelle pientä puurakennusta, joka roihusi ilmiliekissä. Toinen puoli rakennusta oli luhistunut, toinen vielä paloi ja liekit pursuivat kirkkaina ikkuna-aukoista ja katosta.
Kun Pierre pääsi portille, humahti häntä vastaan kuuma ja hänen oli pakko pysähtyä.
— Mikä, mikä teidän talonne on? — kysyi hän.
— Oi-joi-joi! — alkoi tyttö parkua ja osotti rakennusta. — Tuo tuossa se oli meidän kortteerimme. Paloit, poloinen pesämme. Katitshka, neitiseni ainoiseni, voi-voi-voi! — parkui Aniska, joka tulipalon nähdessään tunsi tarvitsevansa ilmaista omatkin tunteensa.
Pierre koetti työntäytyä lähemmä rakennusta, mutta paahde oli niin kova, että hänen täytyi kiertää rakennus, jolloin hän joutui erään suuren talon luo, josta paloi vasta katon toinen puoli ja jonka luona kiehui joukko ranskalaisia. Alussa ei Pierre ymmärtänyt, mitä nuo ranskalaiset oikeastaan tekivät, jotka näyttivät jotain kanneksivan, mutta huomattuaan edessään erään sotamiehen hosuvan tylsällä säilällään muuatta musikkaa, jolta hän kiskoi revonnahkaturkkia, käsitti Pierre hämärästi, että tässä oltiin ryöstämässä, mutta hän ei joutanut viipymään tässä ajatuksessa.
Romahtelevien seinien ja kattojen ryminä ja roiske, liekkien kohina ja räiske, kansan vilkkaat huudot, myllertävien mustien savupilvien näky, jotka väleensä sakenivat sydensynkiksi, väleensä ohenivat vaaleammiksi ja joissa välähteli säkenien räiskyviä sarjoja sekä paikoin hulmuavia, punaisen hohtavia roihukierteitä, paikoin kullanvälkkyviä, seiniä nuolevia tulikielekkeitä ynnä ankaran kuuman ja savun tuntu ja reippaiden liikkeiden näkeminen — kaikki tämä teki Pierreen tulipalojen tavallisen kiihottavan vaikutuksen. Ja tämä vaikutus tuntui Pierressä sitäkin voimakkaammalta, kun hän tulipalon nähdessään yhtäkkiä tunsi vapautuneeksi ahdistavista ajatuksistaan. Hän tunsi itsensä nuoreksi, iloiseksi, sukkelaksi ja päättäväksi. Hän juoksi rakennuksen ympäri ja aikoi juosta sille puolen sitä, joka vielä oli pystyssä, kun aivan hänen päänsä kohdalla kuului useiden äänien huutoa ja samassa jonkin hänen viereensä pudonneen raskaan esineen rusketta ja helinää.
Pierre katsahti ylös ja näki rakennuksen ikkunoissa ranskalaisia, jotka olivat heittäneet alas piirongin laatikon, joka oli täynnä jonkinlaisia metalli-esineitä. Toiset ranskalaiset sotamiehet, jotka seisoivat maassa, menivät laatikon luo.
— Eh bien, qu'est ce qu'il veut celui-là?[278] — ärjäsi eräs ranskalainen Pierrelle.
— Un enfant dans cette maison. N'avez vous pas vu un enfant?[279] — kysyi Pierre.
— Tiens, qu'est ce qu'il chante celui-là? Va te promener,[280] kuului ääniä ja eräs sotamiehistä, joka nähtävästi pelkäsi, että Pierre sieppaisi heiltä hopea- ja pronssiesineitä, joita oli laatikossa, astui uhkaavasti Pierren eteen.