— Oo, Herra armahtakoon, — tokasi taas djakon.
— Menkää te sinne, ne ovat siellä. Hän se on se sama. Yhä itki ja tuskaili, — sanoi taas akka. — Hän se on. Tuonne noin.
Mutta Pierre ei kuunnellut akkaa. Hän oli muutaman tuokioisen aikaa katsonut silmiään hellittämättä siihen, mitä muutaman askeleen päässä hänestä tapahtui. Hän katseli armenialaista perhettä ja kahta ranskalaista sotamiestä, jotka olivat tulleet armenialaisten luo. Toinen sotamiehistä, pieni, liukaselkeinen mies oli sinisessä sinellissä, joka oli vyötetty nuoralla. Päässä oli korkea patalakki, jalat olivat paljaat. Toinen, joka erityisesti herätti Pierren huomiota, oli pitkä, kumaraharteinen, valkoverinen ja laiha mies, liikkeiltään hidas ja kasvoilla tylsä ilme. Tämä sotamies oli pörhökarvaisessa viitassa, sinisissä housuissa ja jalassa suuret kenkärajot. Pieni ranskalainen, joka oli sinisessä sinellissä ja paljain jaloin, sanoi heti jotain armenilaisten luo mentyään ja tarttui ukon jalkoihin, jolloin viimemainittu heti rupesi riisumaan saappaitaan. Toinen pysähtyi kaunottaren viereen ja katsoi tähän ääneti, liikkumatta, kädet housuntaskuissa.
— Ota, ota lapsi, — virkkoi Pierre tyttöstä ojentaen ja käskevästi ja nopeasti kääntyen akkaan. — Anna sinä hänet heille! — lisäsi hän melkein ärjäsemällä akalle, laski lapsen maahan ja kääntyi taas katsomaan ranskalaisia ja armenialaista perhettä.
Ukko istui nyt jo paljain jaloin. Pieni ranskalainen sotamies oli kiskonut saappaat ukon jalasta ja läiskytteli niitä vastakkain. Ukko puheli jotain itku kurkussa, mutta Pierre kuuli sitä vain ohimennen. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt pitkään ranskalaiseen, joka nyt vetelästi heiluen läheni nuorta naista, otti kädet taskustaan ja tarttui kaunottaren kaulaan.
Armenialainen kaunotar istui vain entisessä liikkumattomassa asennossaan pitkät silmäripset painuksissa eikä näyttänyt ollenkaan näkevän eikä tuntevan, mitä sotamies hänelle teki.
Sillä aikaa kun Pierre otti ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet ranskalaisista sotamiehistä, ehti pitkä ranskalainen sotarosvo riistää nuoren naisen kaulassa olevan helminauhan, jolloin nainen tarttui kaulaansa ja kirkasi vihlovalla äänellä.
— Laissez cette femme![287] — sähisi Pierre vimmastuneena, tarttui pitkän ranskalaisen olkapäihin ja heitti tämän syrjään.
Sotamies kaatui, nousi ylös ja juoksi tiehensä. Mutta hänen toverinsa, heitettyään saappaat käsistään, paljasti miekkansa ja astui uhkaavasti Pierren eteen...
— Voyons, pas de bêtises.[288] — karjasi hän.