— Vivat! — huusivat puolalaisetkin yhtä riemuissaan, työntyivät ulos rintamasta ja sulloivat toisiaan saadakseen nähdä hänet.
Napoleon tarkasteli jokea, laskeutui ratsulta ja istuutui puunrungolle, joka virui rannalla. Äänettömän merkin johdosta tuotiin hänelle kaukoputki, jonka hän asetti erään hänen luoksensa juosseen, onnellisen pashin selälle ja alkoi katsella toiselle puolen. Sitte hän syventyi tutkimaan kartan lehteä, joka oli levitetty puunrunkojen väliin. Päätään nostamatta hän virkkoi jotain ja samassa läksi kaksi adjutanttia ratsastamaan puolalaisten ulanien luo.
— Mitä? Mitä hän sanoi? — kyseltiin puolalaisten ulanien riveissä, kun toinen adjutanteista oli saapunut heidän luokseen.
Oli käsketty etsiä kahlauspaikka ja mennä toiselle puolelle jokea. Puolalainen ulani-eversti, kaunis, vanha mies, joka punastui ja sotkeutui sanoissaan mielenliikutuksen tähden, kysyi adjutantilta, sallittaisiko hänen uida ulanineen joen poikki kahlauspaikkaa etsimättä. Kauhun kalpeus kasvoilla siitä, että ei sallittaisi, pyysi hän, kuten pyytää poika lupaa saada nousta hevosen selkään, että hänen suotaisiin uida joen yli keisarin nähden. Adjutantti sanoi, että keisari ei luultavasti tule tyytymättömäksi semmoisesta ylenpalttisesta alttiuden osotuksesta.
Tuskin oli adjutantti saanut sanotuksi tämän, kun viiksevä upseeri onnellisin kasvoin ja säihkyvin silmin kohotti miekkansa ylös ja huusi: "vivat!" sekä samassa komensi ulanit seuraamaan itseään, kannusti hepoaan ja ratsasti rannalle. Tuimana työnsi hän murjoutunutta hevostaan jokeen, pulskahti veteen ja otti suunnan suoraan virran väkevintä juoksua kohti. Sadat ulanit kiidättivät perästä. Joen keskellä ja vuolaimmalla paikalla oli kylmää ja kaameaa. Ulanit tarttuivat toisiinsa kiinni, useita putoili selästä. Muutamia hevosia hukkui, hukkui miehiäkin, vaan muut koettivat uida, ken satulassa, ken hevosen harjassa riippuen. He koettivat uida suoraan toiselle rannalle ja vaikka puolen virstan päässä oli ylimenopaikka, ylpeilivät he siitä, että he uivat ja hukkuvat tähän jokeen sen miehen nähden, joka istui puunrungolla, vaan joka ei edes katsonutkaan sitä, mitä he tekivät. Kun adjutantti sitte sopivana hetkenä rohkeni huomauttaa keisarille puolalaisten alttiudesta häntä kohtaan, nousi pieni, harmaanuttuinen mies ylös ja kutsuttuaan luokseen Berthierin, hän alkoi tämän kanssa kävellä edestakasin pitkin rantaa antaen määräyksiä ja toisinaan tyytymättömästi vilkaisten uppoaviin ulaneihin, jotka siten häiritsivät hänen ajatuksiaan.
Hänelle ei ollut uutta se vakaumus, että hänen läsnäolonsa maailman kaikilla äärillä, Afrikasta hamaan Moskovan aroihin saakka, samalla tavalla saa ihmiset haltioihinsa ja itsensä unohtamisen mielettömään tilaan. Hän käski tuomaan ratsun ja läksi asemapaikkaansa.
Vähilleen 40 ulania hukkui jokeen, vaikka veneitäkin lähetettiin apuun. Suurin osa kääntyi takasin lähtörannalle. Eversti ja jokunen muukin ui ylitse ja vaivoin jaksoi nousta toiselle rannalle. Mutta heti kuivalle päästyään huusivat he veden virtanaan valuessa likomäristä puvuista: "vivat!" ja ihastuksissaan katsoivat siihen paikkaan, jossa Napoleon oli seisonut, vaan joka nyt oli tyhjä. Ja onnellisina pitivät he itseään tuona hetkenä.
Iltapuoleen Napoleon kahden muun määräyksen välillä, — joista toinen koski sitä, että kiiruimman kaupalla oli toimitettava käsille vartavasten valmistetut venäläiset väärät rahat Venäjälle vietäviksi ja toinen, että oli ammuttava eräs saksilainen, jolta tavatussa kirjeessä oli huomattu olevan tietoja Ranskan armeijalle annetuista käskyistä, — antoi kolmannen määräyksen siitä, että tarpeettomasti jokeen syössyt puolalainen eversti on otettava jäseneksi kunnialegionaan (légion d'honneur), jonka päämies Napoleon itse oli.
Quos vult perdere — dementat.[8]