Mutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että Petja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa, naurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.
X.
Vahtituvalle palattuaan tapasi Petja Denisovin. Tämä oli odottanut Petjaa levottomana, hädissään ja suuttuneena itseensä, että oli laskenut Petjan menemään.
— Jumalan kiitos! — huudahti hän. — No, Jumalan kiitos! — toisti hän moneen kertaan kuunnellessaan Petjan innostunutta kertomusta. — Lempo sinut periköön! Sinun tähtesi en ole saanut unentäyttä silmääni! — virkkoi Denisof. — No, Jumalan kiitos, käy nyt makaamaan. Aamuun saakka ehdimme vielä nukahtaa.
— Eihän toki, — sanoi Petja, — minua ei vielä nukuta. Ja toisekseen on minun laitani niin, että jos pääsen uneen, en voi enää herätä. Sitä paitsi en ole koskaan tottunut nukkumaan taistelun edellisenä yönä. Petja istui hetken aikaa mökissä muistellen riemumielin äskeisen seikkailun yksityiskohtia ja elävästi kuvitellen mielessään, mitä huomenna tapahtuisi. Huomattuaan, että Denisof oli nukahtanut, hän läksi ulos.
Ulkona oli vielä pilkkopimeä. Sade oli tauonnut, ainoastaan puista putoili harvakseen pisaroita. Vähän matkan päässä mökistä häämötti kasakkojen telttien ja toisiinsa sidottujen hevosten tummia piirteitä. Mökin takaa näkyi kahdet kuormarattaat, joiden luona seisoi hevosia ja kuopasta hohti hiipuvan nuotion punerrus. Kaikki kasakat ja husarit eivät nukkuneet, sieltä täältä kuului matalia, supatuksen kaltaisia ääniä, joita säestivät putoilevien pisaroiden pärskeet ja hevosten pureskelemisen ratina.
Kun Petja oli tullut ulos, katseli hän ympärilleen pimeyteen ja meni kuormarattaiden luo. Näiden alta kuului jonkun kuorsausta, ympärillä seisoi kauroja rouskutellen useita satuloituja hevosia. Petja erotti oman ratsunsa, jota hän sanoi Karabahiksi ja joka oli vähä-venäläinen juoksija.
— No, Karabah, huomenna saamme tekemistä, — sanoi hän silittäen sen kuonoa ja suudellen sitä.
— No, barin, ettekö nuku? — kysyi kuorman alla oleva kasakka.