— En, aa ... Lihatshof, sehän sinun nimesi taisi olla. Olen vast'ikään tullut. Me kävimme ranskalaisten leirissä.
Ja Petja kertoi juurta jaksain kasakalle sekä retken vaiheet että syyn siihen, miksi hän oli käynyt ja miksi hän on sitä mieltä, että on parempi panna henkensä vaaraan, kuin ryhtyä tekoon umpimähkään.
— Menisitte makaamaan, — virkkoi kasakka.
— Ei, olen tottunut valvomaan, — vastasi Petja. — Onkos teillä vielä pistooleissa piitä. Minulla on niitä mukanani. Jos tahdot, niin saat.
Kasakka kurotti päätään kuorman alta nähdäkseen paremmin Petjan.
— Minä kysyin siksi, että tapani on tehdä kaikki säntillisesti, — jatkoi Petja. — Monet eivät pidä varaansa ajoissa ja saavat sitä jälestäpäin katua. Minä en semmoisesta pidä.
— Selvähän se on, — sanoi kasakka.
— Vielä yksi asia, voisitko sinä, veliseni, terottaa miekkani, se on tyl... — mutta samassa Petja vaikeni, kun hän huomasi valehtelevansa, sillä miekkaa ei oltu koskaan hijottu. — Voisitko tehdä sen?
— Miksikäs ei, saapi kyllä.
Lihatshof nousi ylös, kaiveli tavaramyttyjä ja kohta kuuli Petja teräksisen miekan ja kovasimen kilisevää ääntä, Petja nousi kuorman laidalle, kasakka hijoi miekkaa kuorman alla.