Erään mökin luona tungeskeli kasakoita jotain tehden. Joukon keskeltä kuului kauhea huuto. Petja nelisti joukon luo ja näki ensimäiseksi kalpeakasvoisen ranskalaisen, jonka alaleuka tärisi ja joka oli tarttunut häntä kohden ojennetun peitsen varteen. — Hurraa!... Pojat ... meikäläiset ... — huusi Petja, kannusti huohottavaa ratsuaan ja lennätti edelleen kylätietä.
Etupuolelta kuului laukauksia. Kasakat, husarit ja venäläiset ryysyiset sotavangit, jotka olivat juosseet ryntääjiä vastaan tien kummaltakin puolen, huusivat ja hälisivät kovalla äänellä. Eräs urhea, punakka, sinisessä sinellissä oleva ranskalainen torjui lakittomin päin ja kasvot tuikeina pistimellään husarien iskuja. Kun Petja ehti paikalle, oli ranskalainen jo kaatunut. "Taasen myöhästyin", välähti Petjan päässä ja hän nelisti sinne, mistä kuului tiheää ammuntaa. Ammunta kuului sen herrastalon pihalta, jossa hän oli viime yönä käynyt Dolohovin kanssa. Ranskalaiset olivat asettuneet sinne puolustusasentoon aidan taa tiheäpensaiseen puutarhaan ja ammuskelivat kasakoita, joita tungeskeli portilla. Petja huomasi portille ajaessaan ruudinsavun seasta Dolohovin, joka kasvot kalpean vihertävinä huusi jotain miehille. "Saartoon! Jalkaväkeä on odotettava!" huusi hän juuri silloin, kun Petja ajoi hänen luokseen.
— Odotettava?... Hurraa! — kiljui Petja ja läksi samassa tuokiossa lennättämään sinne, josta kuului laukauksia ja jossa oli sakeinna ruudin savua.
Pamahti yhteislaukaus, luodit vinkuivat ja iskivät johonkin. Kasakat ja Dolohof ratsastivat Petjan jälestä portista sisään. Muutamat ranskalaisista viskoivat aaltoavassa ruudin savussa aseitaan ja juoksivat pensaikosta kasakkoja vastaan, toiset riensivät mäkeä alas lammelle. Petja ratsasti hevosellaan pitkin pihaa ohjat valtoiminaan, huitoi kummallisen hätäisesti käsillään ja luisui luisumistaan toiselle puolelle satulaa. Hänen hevosensa, joka oli törmännyt erään nuotion hehkuvaan hiillokseen, pysähtyi yht'äkkiä, jolloin Petja putosi raskaasti märkään maahan. Kasakat näkivät, miten hänen jalkansa ja kätensä kiivaasti nytkähtelivät, mutta pää pysyi liikkumattomana. Luoti oli lävistänyt hänen päänsä.
Eräs vanhempi ranskalainen upseeri tuli kartanon takaa valkea liina miekkaan sidottuna Dolohovin luo ja ilmotti, että he antautuvat. Vaihdettuaan muutaman sanan ranskalaisen kanssa laskeutui Dolohof hevosen selästä ja meni kädet levällään liikkumattomana viruvan Petjan luo.
— Loppunut, — sanoi hän synkein kasvoin ja meni portista tulevaa Denisovia vastaan.
— Surmattu?! — huudahti Denisof nähdessään jo matkan päästä sen oudon asennon, jossa Petjan ruumis virui.
— Loppunut, — toisti Dolohof, jolle tuon sanan lausuminen näytti tuottavan mielihyvää ja hän läksi nopeasti vankien luo, joita ympäröivät ratsuiltaan laskeutuneet kasakat. — Me jätämme hänet tänne! — huusi hän Denisoville.
Denisof ei vastannut mitään. Hän ajoi Petjan luo, laskeutui satulasta ja käänsi vapisevin käsin itseensä päin lian ja veren tahrimat Petjan kasvot, joilla jo oli kalman leima.
"Minä pidän makeasta. Mainioita rusinoita, ottakaa kaikki", muistui Denisovin mieleen. Ja kasakat kääntyivät ihmeissään katsomaan, kun he kuulivat koiran ulvonnan tapaista ulinaa, joka pusertui Denisovin rinnasta hänen yht'äkkiä käännähtäessään ympäri ja mennessään aidan viereen, johon hän rajusti tarttui.