Niiden venäläisten vankien joukossa, jotka Denisof ja Dolohof vapauttivat, oli myöskin Pierre Besuhof.
XII.
Ranskalaiset päälliköt eivät olleet antaneet koko matkan aikana siitä vankikunnasta, jossa Pierre oli, mitään uusia määräyksiä Moskovasta lähdön jälkeen. Lokakuun 22 p:nä ei vankikunta enää kulkenut niiden joukkojen ja kuormien mukana, joiden kera se oli lähtenyt Moskovasta. Puolet kuormastosta, jossa oli korppuja ja joka oli kulkenut ensimäisinä päivinä heidän jälestään, oli joutunut kasakkojen saaliiksi, toinen puoli oli lähtenyt edelle. Jalan kulkevasta ratsuväestä, joka oli ollut edellä, ei ollut enää jälellä ainoatakaan miestä, kaikki olivat kadonneet. Tykistön sijaan, joka ensimäisinä päivinä oli kulkenut edellä, oli tullut westfalilaisten saattaman marsalkka Junotin pitkä tavarakuormasta. Vankien takana tuli ratsuväen tarpeita kulettava kuormasto.
Vjasmasta saakka kulkivat ranskalaiset joukot, jotka ennen olivat marssineet kolmena kolonnana, yhtenä laumana. Ne epäjärjestyksen oireet, joita Pierre oli huomannut ensimäisessä levähdyspaikassa Moskovasta lähdettyä, olivat nyt kehittyneet huippuunsa.
Sen tien varret, jota ranskalaiset kulkivat, olivat täynnä hevosen raatoja. Eri joukko-osastoista jälelle jäänyttä ryysyistä väkeä yhtyi tuontuostakin kolonnaan, mutta jonkun ajan kuluttua jäi siitä taas jälelle.
Matkan varrella oli tapahtunut valhehälytyksiä, jolloin saattoväki ampui, juoksi sikinsokin toinen toistaan sysien, mutta sitte taas palasi järjestykseen ja haukkui toinen toistaan turhasta pelosta. Joukon kolme osastoa, ratsuväen tarpeiden kuormasto, vangit ja Junotin kuormasto muodostivat vielä jonkunlaisen kokonaisuuden, mutta kukin niistäkin nopeasti hupeni.
Kuormasto, jossa alunpitäen oli ollut 120 kuormaa, oli nyt huvennut 60, muut olivat joutuneet venäläisten käsiin tahi hylätyt. Junotinkin kuormastosta oli hylätty ja ryöstetty muutamia kuormia. Kolme kuormaa olivat rosvonneet Davoustin armeijakunnasta häipyneet sotamiehet. Saksalaisten puheista sai Pierre kuulla, että Davoustin kuormia saattoi suurempi vartiojoukko kuin vankeja ja että yksi heidän tovereistaan, saksalainen sotamies, oli ammuttu itsensä marsalkan käskystä siitä syystä, että sotamieheltä oli tavattu marsalkalle kuuluva hopealusikka.
Kaikista enin oli kuitenkin huvennut vankien joukko. Niistä 330 miehestä, jotka olivat lähteneet Moskovasta, ei nyt ollut jälellä sataakaan. Vangeista oli saattoväelle suurempi vastus kuin ratsuväen tarpeista ja Junotin kuormista. Ratsuväen tarpeiden ja Junotin lusikkojen käsitettiin kyllä olevan tarpeen, mutta se, että nälkäisten ja viluisten sotamiesten täytyi vartioida yhtä nälkäisiä ja viluisia venäläisiä, joita paleltui ja uupui tiepuoliin ja joita oli käsketty ampua, oli sekä käsittämätöntä että vastenmielistä. Mutta saattoväki, joka ikään kuin pelkäsi joutuvansa siinä surkeassa asemassaan, jossa se itse oli, säälintunteen valtaan vankeja kohtaan, josta seikasta saattoväen oma asema vain olisi pahentunut, kohteli vankeja entistä tylymmin ja ankarammin. Dorogobuschissa telkesivät saattosotamiehet vangit erääseen talliin ja läksivät itse ryöstämään omia makasiinejaan, mutta sillä aikaa kaivautuivat muutamat vangit maan alitse tallista pois ja karkasivat. Ranskalaiset saivat kuitenkin heidät kiinni ja ampuivat.
Se Moskovasta lähtiessä toimeenpantu järjestys, että vangittujen upseerien oli kulettava erillään sotamiehistä, oli aikoja sitte ollut ja mennyt. Kaikki, jotka kykenivät kävelemään, marssivat yhdessä ja Pierre oli jo kolmannen päivämarssin jälkeen liittynyt Karatajeviin ja sinipunervaan, vääräkoipiseen koiraan, joka oli valinnut isännäkseen Karatajevin.