Kolmantena päivänä Moskovasta lähdön jälkeen sai Karatajef saman kuumeen, jota hän oli potenut Moskovan sairaalassa ja sikäli kuin hän heikkeni, alkoi Pierre karttaa häntä. Jos Pierren joskus piti mennä Karatajevin luo, täytyi hänen pakottamalla pakottaa siihen itsensä eikä hän tiennyt mistä tämä vastenmielisyys oli häneen tullut. Kun hän joskus läheni Karatajevia, kuuli tämän tavallisuuden mukaan hiljaa voihkien laskeutuvan pitkälleen ja tunsi sen katkeran hajun, jota nyt Karatajevista levisi entistä enemmän, poistui Pierre heti hänen luotaan ja unohti hänet ajatuksistaankin.
Vankeutensa aikana lautakojussa oli Pierre oivaltanut koko olennollaan ja elämällään eikä järkensä avulla, että ihminen on luotu onneen, että onni on hänessä itsessään, hänen luonnollisten tarpeidensa tyydyttämisessä ja että kaikki onnettomuus tulee liiallisuudesta eikä suinkaan puutteesta. Mutta näinä viimeisinä kolmena viikkona oli hän saavuttanut erään uuden, lohdullisen totuuden, hän oli havainnut, ettei maailmassa ole mitään pelottavaa. Hän oli havainnut, että samoin kuin ei maailmassa ole semmoista tilaa, jossa ihminen olisi onnellinen ja täysin vapaa, samoin ei ole olemassa semmoistakaan tilaa, jossa hän olisi kokonaan onneton tai riippuvainen. Hän oli havainnut, että kärsimyksillä on rajansa ja vapaudella rajansa ja että nämä rajat ovat hyvin lähellä toisiaan; että se ihminen, joka on kärsinyt siitä, että hänen ruusuisella vuoteellaan yksi ruusunlehti on ollut käppyrässä, on kärsinyt samalla tavalla, kuin hän kärsi nyt nukkuessaan paljaalla märällä maalla toinen kylki kylmänä toista lämmitellessä ja että hän pitäessään ahtaita juhlakenkiä oli silloin kärsinyt aivan samalla tavalla kuin nytkin kulkiessaan aivan paljain jaloin (hänen jalkineensa olivat aikoja sitte kuluneet lopullisesti), jotka olivat kirjavanaan paiseita. Hän oli havainnut, että kun hän oli mennyt naimisiin omasta mielestään vapaasta tahdosta, ei hän ollut ollut sen vapaampi kuin nytkään, jolloin hänet teljettiin yöksi talliin. Kaikesta siitä, jota hänkin sittemmin sanoi kärsimykseksi, mutta jota hän silloin ei ollut melkein tuntenutkaan, olivat pahimmat hänen avoimet, murjoutuneet ja ruvettuneet jalkansa. (Hevosen liha oli maukasta ja ravitsevaa; salpietarin hajuinen ruuti, jota käytettiin suolan asemasta, oli sekin miellyttävää; kylmyys ei ollut vallan suuri ja päivin marssiessa oli aina helle; öisin paloivat nuotiot; täit, jotka häntä söivät, lämmittivät hänen ruumistaan.) Pahimpana rasituksena olivat ensi alussa jalat.
Kun Pierre toisena matkapäivänä tarkasteli nuotion ääressä paiseitaan, tuntui hänestä mahdottomalta päästä liikkumaan, mutta kun kaikki muut nousivat ylös, läksi hänkin ontumaan, vaan sittemmin, kun hän oli lämmennyt, kulki hän kivutta, vaikka jalat illalla näyttivät entistä pahemmilta. Mutta hän ei katsonut jalkoihinsa ja rupesi ajattelemaan muuta.
Nyt vasta käsitti Pierre ihmisessä piilevän elinvoiman ja huomion esineen siirtämisen pelastavan voiman, joka on sen varmuusläpän kaltainen, joka laskee veturista liian höyryn, niin pian kuin höyryn paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.
Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kun jälelle jääviä vankeja ammuttiin, vaikka jo toista sataa vankia oli tällä tavoin saanut surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja joka luultavasti oli kohta joutuva samallaisen kohtalon uhriksi. Vielä vähemmin ajatteli Pierre itseään. Kuta tukalammaksi hänen olonsa tuli, kuta synkemmältä näytti tulevaisuus, sitä riippumattomammin siitä asemasta, jossa hän oli, virtasi hänen mieleensä valoisia ja lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.
XIII.
Lokakuun 22 p:nä nousi Pierre puolenpäivän rinteessä ylös mäkeä likaista, livettävää tietä myöten katsoen jalkoihinsa ja kuopikkaaseen tiehen. Toisinaan silmäili hän ympärillään kulkevaa tuttua väkeä, mutta sitte taas painui hänen katseensa jalkoihin. Sekä väki että jalat olivat hänestä yhtä omaa ja tuttua. Punasinervä, vääräkoipinen koira kepelsi huolettomana tien vieressä, nosti silloin tällöin toisen takajalkansa koholle ikään kuin osottaakseen ravakkuuttaan ja tyytyväisyyttään, juoksi kolmella jalalla, vaan toisinaan läksi aika vauhtia neljällä jalalla ja kiivaasti haukkuen hätyyttämään korppia, joita istui raadoilla. Koira oli nyt paljoa iloisempi ja lihavampi kuin Moskovassa. Pitkin tien varsia virui kaikenlaista eläinten lihaa, ihmislihasta hevosen lihaan saakka, mikä minkin verran mädännyttä, ja kun sudet eivät uskaltaneet tulla joukkojen tähden raadoille, sai koira tyydyttää nälkäänsä minkä mieli teki.
Aamusta pitäen oli satanut, ja vaikka usein tuntui, että sade taukoaa ja taivas seestyy, alkoi sade pienien lomien jälkeen tulvia entistä kovemmin. Likomärkä maa ei jaksanut enää imeä vettä, joka juoksi puroina tien raitioissa.
Pierre kulki tiepuoliin katsellen ja laskien askeleitaan kolmittain, jolloin hän käänsi sormen koukkuun. Pierre sanoi itsekseen sateelle: "anna tulla, anna tulla niin paljon kuin haluttaa".